with love, jenna anette

baby you light up my world like nobody else

2012-01-27T14:19:00.005+02:00

Mulla ei ole sanoja sille, kuinka paljon rakastan auringonsäteillä väritettyä maisemaa kotimatkoilla ja ylitsepääsemättömän suloista musiikkia, joka laittaa väkisinkin hymyilemään tyhmästi. Being the way that you are is enough, siinä biisissä sanotaan ja mä voisin huutaa koko maailmalle olevani samaa mieltä - huudan niitä sanoja ilman ääntä ja jatkan tyhmästi hymyilemistä. Tästä illasta on pakko tulla uskomattoman hieno ja huominen koulupäivä saattaa sattuneista syistä jäädä väliin - en mä tiedä, viettäkää tekin ihana perjantai!

with just your song to say goodbye

2012-01-26T22:17:00.001+02:00

Tänään on soinut Placebon lisäksi myös muita rakkauksia kolmen vuoden takaa ja mun on tehnyt mieli värjätä hiukset mustiksi - se olisi maailman suurin virhe, se ääni päässä kertoo. Auringonsäteet lämmittävät selkää mun hengittäessä jäätävää ilmaa tutuimmilla kaduilla, kolmen aikaan iltapäivällä on vielä tarpeeksi valoisaa valokuvaamiseen ja kaikki tuntuu menevän tällä hetkellä pelkästään oikeaan suuntaan. Väärille suunnille voi nauraa ivallisesti, mä ajattelen ja harhailen sen rakkauskirjan sivuilla lukematta yhtäkään sivua kunnolla - en ole koskaan lukenut sitä kirjaa loppuun asti, sillä loput ovat aina jotenkin surullisia.

Kitara soi suloisesti epävireessä ja mun on tajuttoman vaikea käsittää sitä tosiasiaa, että huomenna on se viikon odotetuin päivä - humaltumista, monta tuntia livemusiikkia ja viimeksi kaksikymmentäkuusi päivää sitten nähtyjä kavereita. Toisin kuin epävireinen kitara, huominen kuulostaa mielettömän hyvältä ja nyt mä voisin harkita nukkumaan menemistä.

do you believe that there's treasures in the ocean?

2012-01-25T18:25:00.004+02:00

BLAH BLAH BLAH

2012-01-25T07:48:00.029+02:00

Päivät toistaa taas toisiaan ja mä en saa yhtään mitään aikaiseksi - herään aamuisin kymmenen minuuttia ennen herätyskelloa, ärsyynnyn koulussa kaiken toimimattomuuteen ja kävelen kotiin lumisateessa. En osaa vastata kysymyksiin järkevästi, odotan koko ajan enemmän perjantaita ja hukun maailman parhaaseen musiikkiin ja niihin suloisiin elokuviin, joihin on helppo jäädä kiinni. Unohdun pimeille kaduille yhdeksän aikaan illalla ja mietin, ettei mulla ole inspiraatiota minkään suhteen - ei edes tämän blogin, koska mua ei innosta kertoa toisiaan muistuttavista päivistä enää tämän enempää.

e h k ä t ä m ä t a a s t ä s t ä

remember when i was sweet and unexplainable

2012-01-22T21:45:00.018+02:00

nothing like this person, unloveable

Viikonloppuna heräämistä yhdeksän neljäkymmentäkuusi jälleen niihin katkeransuloisiin uniin, auringonpaistetta sälekaihtimien lävitse ja ajatuksia siitä, etten mä jaksa enää olla yhtään mitään - kukaan, kenenkään tai kenellekään. Kyllähän mä haluaisin olla vaikka mitä, mutta tällä hetkellä mulla ei välttämättä ole voimia sellaiseen ja seinien kaatuessa päälle pakenen kaikkea tätä todellisuudeksi kutsuttavaa omiin ajatuksiini. Ehkä niillä vanhoilla tunteilla ja ajatuksilla on vieläkin välillä tapana vierailla, mä katson itseäni peilistä vakava ilme kasvoillani - hymyile vähän, se ääni päässä sanoo.

Niinhän mä oikeastaan hymyilenkin, ihmettelen järjetöntä lumen määrää keskellä metsää ja tulen suksilla alas jyrkkää alamäkeä - pelkään kuollakseni ja nauran itselleni, mä en ole käynyt hiihtämässä moneen vuoteen. Ehkä mä hiihdän tänä talvena vielä toisenkin kerran, mä sanon katsoessani televisiosta turhaakin turhempia ohjelmia ja nukahdan siihen sohvalle nähdäkseni taas niitä katkeransuloisia unia. Herään sekaviin ajatuksiin, huokailen maailman tutuimmalla kadulla lumisateen kauneudelle, poltan kynttilöitä pimeässä huoneessa ja unohdun rakastumaan biiseihin, jotka sanoo i just want back in your head.

i need some sleep

2012-01-20T22:51:00.005+02:00

Oletko sä koskaan käynyt näitä asioita läpi kenenkään kanssa, multa kysytään siinä pienessä huoneessa ja vakuutan päässeeni yli kaikesta - kerron totuuksia ja sitten niitä kauniita valheita, joiden kertomiseen ei tarvita rohkeutta. Kotimatkalla hymyilen elämän hienoimmista hetkistä muistuttaville biiseille, tekee mieli kiittää ihmisiä jaksamisesta ja jään tuijottamaan ala-asteen pihassa leikkiviä lapsia, joiden olemuksista välittyy tietynlainen huolettomuus ja vapaus. Katse kohtaa sen vaaleahiuksisen tytön silmät, se hymyilee ujosti ja jatkan matkaani lumenvalkeaan pukeutuneen metsän halki kotiin - kääriydyn vilttiin ja nukahdan olohuoneen sohvalle, mä en ole pitkään aikaan ollut näin väsynyt.

kädet ilmassa heilun ja palvon sua

2012-01-18T23:02:00.012+02:00

Sun ei ole pakko tehdä yhtään mitään, se ääni päässä sanoi tänä aamuna mun piiloutuessa vielä hetkeksi peiton alle piiloon todellisuutta - enkä mä pidä teidän todellisuudestanne, vaikka elämä näyttääkin nykyään kauniimmalta kuin aikoihin. Päässä soi sanoituksiltaan yksi maailman tyhmimmistä biiseistä, peilikuvan tytön kasvoilta pystyy lukemaan väsymyksen lisäksi onnellisuutta, televisiossa ne puhuu taas presidentinvaaleista ja mä keinun musiikin tahdissa huoneesta toiseen silmät kiinni - päätän antaa kaiken vain olla ja kouluun meneminen jää pelkäksi suunnitelmaksi.

Keskustan kaduilla sekavia ajatuksia ihmisistä, harhailen päämäärättömästi kadunkulmalta toiselle, hymyilen vastaantulijoille ilman mitään järkevää syytä ja kyllästyn odottamaan liikennevalojen vaihtumista vihreäksi - sun ei ole pakko odottaa, se ääni päässä kuiskailee. Silti mä odotan ikuisuudelta tuntuvan ajan, tunnen itseni vaikeaksi asiakkaaksi jokaisessa vaatekaupassa ja vastoin kaikkia omia odotuksiani ostan pinkin mekon, jota en oikeastaan osaa kuvitella käyttäväni missään - mutta mä rakastuin siihen vähän samalla tavalla kuin Chisun ensimmäiseen levyyn tänä aamuna. Kyseinen levykin löysi tiensä mun kangaskassiin heti rakkausmekon jälkeen, hymyillen jatkan matkaani ilman päämäärää, soitin toistaa biisejä sekoituksella ja mä katselen lumista satamaa kameran linssin lävitse.

stop saying 'i wish' start saying 'i will'

2012-01-16T23:43:00.003+02:00

Mä herään puoli kuuden aikaan aamulla kesken maailman suloisimpien unien, raahaan itseni väkisin kouluun opiskellakseni liian helppoa englantia ja hermostuakseni yhä uudelleen niihin ihmisiin, nojaan valkoiseen seinään pimeällä käytävällä ja päässä on ajatuksia muutaman kuukauden takaa. Se ihminen on nykyään jotenkin kaukainen, enkä mä tunnista itseäni niistä ajatuksista ja valokuvien tyttö näyttää liian heikolta selvitäkseen tästä elämästä - mä en ole enää sellainen henkisesti maailman heikoin ihminen, mä mietin ja tiedän olevani kerrankin oikeassa.

Kuudestatoista päivä tätä vuotta ja kuusitoista päivää siitä, kun kirjoitin ruutupaperille tavoitteita tälle vuodelle - no mä olen osannut päästää irti ja uskaltanut tehdä asioita, jotka olisivat ennen saaneet mut luovuttamaan. Bussissa ihmisten katseet eivät kohtaa toisiaan, painan stop-merkkiä tarkoituksella paria pysäkkiä liian aikaisin, sen korkean kerrostalon pihassa nainen polttaa tupakkaa ja maailmalla on kiire jatkaa elämäänsä eteenpäin. Kävelen tavallista hitaammin torisillalla, hengitän kylmää ilmaa ja lumenvalkeaan verhoutunut kaupunki saa mut hymyilemään itsekseni - päämäärätöntä kävelemistä soittimen soittaessa Scandinavian Music Groupia, tapaaminen vanhan kansakoulun toisessa kerroksessa ja sitten se voittajafiilis, joka on vieraillut näiden kuudentoista päivän aikana uskomattoman usein. Ehkä mä olen vihdoin oppinut elämään oikein ja tästä eteenpäin suunta on pelkästään ylöspäin, mutta sitä ennen mä voisin nukkua ne viisi tuntia ennen seuraavaa herätystä.

it's sad to see that's why i fake that i'm blind

2012-01-15T19:46:00.009+02:00

Torstaina on maailman järkevintä päättää, että kyllähän mä voin jäädä perjantaina kotiin vahtimaan kolmea yhdeksäsluokkalaista - ettei tapahdu mitään samanlaista kuin uutena vuotena, eihän tuon ikäiset vielä osaa käyttäytyä. Uutena vuotenakaan ei olisi tapahtunut mitään kamalaa, jos olisin jäänyt kotiin - oltaisiin vältytty poliiseilta ja vihaisilta naapureilta, mutta pakko varmaan kiittää sitä nimeltämainitsematonta henkilöä poliisien soittamisesta. Jokatapauksessa mä kerkesin katua päätöstäni uskomattoman monta kertaa ennen perjantai-iltaa, en halunnut kuulla muiden hienoista perjantai-suunnitelmista ja tuijotin harmaita seiniä ajatusten liidellessä ihmisestä toiseen.

Hyvällä musiikilla voi karkoittaa negatiiviset tunteet ja oikeastaan perjantai kolmastoista alkoi näyttää yllättävän hyvältä, kun vanhat biisit täyttivät harmaaseen verhoutunutta huonetta. Niiden musiikilla sävytettyjen hetkien jälkeen Laura meidän ulko-ovella, syvällisiä keskusteluja ihmisten tyhmyydestä ja melkein hermostuminen niihin kolmeen yhdeksäsluokkalaiseen - ei kuitenkaan ja loppuilta täyttyi perjantai-iltoihin kuulumattomista asioista.

Nykyään mun perjantai-illat täyttyvät sekavuudesta ja maailman parhaista ihmisistä, mutta tämä perjantai teki täydellisen poikkeuksen. Korviasärkevää laulamista olohuoneessa, en uskaltanut poistua omasta huoneestani ja meitä käskettiin laulamaan - ei laulettu, mutta onneksi Heidi viihdytti meitä laittamalla ruokaa omaperäisten tanssiaskeleiden tahdittamana. Järkyttyneitä ilmeitä hienojen biisien muuttuessa täydellisiksi vitseiksi, nauramista asioiden järjettömyydelle ja syötiin hyvää ruokaa mielettömän huonojen biisien soidessa - älä valita, mä mietin ja nauroin turhankin tyhmille sanoituksille.

Syvällisten keskusteluiden määrä oli melko ennätyksellinen, tietyistä biiseistä tuli aina mieleen juuri tietyt henkilöt ja spotifyssä kokonainen soittolista tietystä henkilöstä muistuttavia biisejä - turhaakin paljon turhempaa, mutta mä tykkään fiilistellä menneisyyttäni. Sun pitäisi katsoa kameraan, ne sanoo ja mun itsetunto ei ole riittänyt sellaiseen pitkään aikaan - tai ehkä mä en vaan jaksa pilata kuvia omalla naamallani ja opetan tietenkin muillekin, kuinka näyttää tarpeeksi angstiselta emolta jokaisessa kuvassa.

Vanhoja vaatteita vaatekaapin pohjalta, vanhat pukeutumistyylit saivat hymyilemään tyhmästi ja mä en ymmärrä miten oon joskus voinut pukeutua sillä tavalla - mä lähden joskus näissä vaatteissa viettämään perjantai-iltaani, uhkaan osaamatta olla vakuuttava. Satoja läpällä otettuja valokuvia, seisoin pakkasessa kuvaamassa selkeesti jonkun uuden tyttöbändin promokuvia ja kalansilmä oli maailman paras juttu, kun ei jaksanut miettiä kuvia yhtään sen enempää.

Youtubessa omaan epäonnistumiseensa kyllästyvä tyttö, keksiin tukehtuva poika ja hallitsematonta nauramista - facebook-profiiliin ilmestynyt vaalimainos, väsymys alkoi ottaa musta otettaan ja naurahdin sille ivallisesti. Kaikkien randomjuttujen jälkeen palattiin karaoken pariin, puhuttiin vielä vähän lisää syvällisesti ihmisten tyhmyydestä ja korviasärkevä laulaminen vaihtui kaikkien osalta suhteellisen siedettävän kuuloiseksi. But i have grown too strong to ever fall back in your arms, lauletaan hiljaa ja päässä on ajatuksia niiden sanojen merkityksestä mun omassa elämässä - eikä niitä sanoja tarvitse edes selittää, sillä on kaikki on pelkkää itsestäänselvyyttä.

Kolmen aikaan yöllä pitkä puhelu, jonka jälkeen tajuton raivostuminen ihmisten typeryyteen - kirosanoilla vahvistettuja lauseita ja ilkeitä sanoja, jotka tekisi mieli huutaa vasten niiden ihmisten kasvoja. Vertasin ihmisten käytöstä omaani, kysymykset jäivät ilman järkeviä vastauksia ja päädyttiin vaan ihmettelemään kaiken järjettömyyttä kellon viisarien juostessa eteenpäin nopeammin kuin aikoihin. Seisottiin lumisateessa puoli neljän jälkeen ja jäin tuijottamaan maailman tutuinta katua pitkin etenevää autoa, en jaksanut enää ajatella mitään ja nukahdin liian myöhään matematiikan laskukaavoihin, joita mä en koskaan opettelisi aamuyön viimeisinä tunteina - mielenkiintoinen perjantai ja okei, ehkä mä näin jälkeenpäin olen iloinen torstai-iltana tehdystä päätöksestäni.

mitä aiot tehdä tänään kun katulamput syttyvät?

2012-01-13T15:30:00.009+02:00

Kotimatkoilla rakastun kerta toisensa jälkeen lumisiin katuihin ja keinun musiikin tahdissa eteenpäin lumisateen kastellessa hiuksia - vastaan tulee onnellisia ihmisiä, minä hukutan koko elämäni täydelliseen musiikkiin ja unohdan varoa autoja risteyksissä. Auton alle jääminen on aina liian lähellä, vanhat pariskunnat eivät pidä toisiaan kädestä ja silti minä tiedän niiden rakastavan toisiaan enemmän kuin maailmaa. Tuuliainen heittää hiuksia ja saa maailman peittymään lumenvalkeaan, kun korvissa soivat sanat

hyvää yötä kulta, eikai mikään paina
haluan olla sinun nyt ja aina

ja hymyilen niiden yksinkertaiselle kauneudelle. Vastaantulevien lasten kasvoilla tarinoita viattomuudesta, jossain kauempana joku ulkoiluttaa koiraansa ja minä jatkan matkaani aina perille asti tuntematta siltikään olevani kotona.

vakavana kaipuu silmäkulmissa

2012-01-10T16:54:00.000+02:00

Oonko mä kertonut koskaan kuinka tärkeä oot minulle, se mies laulaa pimeässä salissa ja mun katseessa on pelkkää tyhjyyttä niiden sanojen iskiessä tajuntaan hillittömällä voimalla. Kirkkaiden valojen sokaistessa silmiä jään kiinni niihin sanoihin, otsahiusten takaa katselen niitä satoja ihmisiä mun ympärillä ja puren huulta verille asti hymyilläkseni teennäisesti - tekee mieli juosta karkuun ja itkeä silmät päästään, mutta jään siihen. Se mies laulaa lisää totuuksia vasten mun kasvoja, ajatukset ovat täynnä sekavuutta ja ehkä tuollaisina hetkinä tajuaa kuka oikeasti merkitsee enemmän kuin uskoisikaan.

Oliko hyvä, multa kysytään ja en osaa vastata yhtään mitään - en uskalla enää katsoa silmiin ja tekee taas mieli juosta karkuun katsomatta taakseen. Puhun sekavasti vähän kaikesta, halaan pimenevässä illassa ja sanon hyvästit silmiin katsomatta. Hyvästit eivät ole koskaan olleet yhtä vaiketa, mä mietin lumisten maisemien kiitäessä ohitse - piiloudun hupun alle vihaamaan omaa heikkouttani ja nukahdan vasten bussin kylmää ikkunaa, mä olen huono kestämään totuuksia.

jos ymmärrät mitä tarkoitan

2012-01-09T17:05:00.019+02:00

Rakastan kertoa tarinoita onnellisuudesta ja elämän kauneudesta - tämä on yksi niistä rakkaimmista, enkä osaisi sanoa näitä lauseita ääneen. Tarina alkaa pelonsekaisista ajatuksista lauantaina kello kuuden aikaan aamulla, kun istuin bussissa matkalla kohti Haminaa osaamatta ajatella mitään järkevästi ja annoin musiikin viedä hetkeksi mukanaan. Ehkä tekee hyvää päästä hetkeksi pois siitä maailman tutuimman kaupungin järjettömyydestä, mä yritin rauhoittaa itseäni pelkistetyillä totuuksilla ja kaikki tuntui epätodellisemmalta kuin uskoisikaan. Epätodellisuus heitti kuitenkin hyvästit matkan päämäärässä, kun raahasin matkalaukkua portaita ylös ja muutamien hetkien päästä seisoin lumisateessa keskellä ihmisjoukkoa, josta en löytänyt yhtiäkään tuttuja kasvoja. Reserviupseerikoulun kurssin 239 kurssijuhla alkoi ruusurynnäköllä - seitsemänsataa upseerioppilaasta juoksemassa kohti avecceja, ne muutamat askeleet taaksepäin ja onnellinen jälleennäkeminen.

Mun osalta suhteellisen hiljainen bussimatka Lappeenrantaan ja ongelmia hotellihuoneiden kanssa, kunnes löysin itseni toisten hotellihuoneesta neljän muun tytön kanssa - mä olen varmaan maailman huonoin tutustumaan ihmisiin, mutta ehkä silloin tapahtui jonkunlainen ihme. Seuraavan kerran istuinkin bussissa kahden aikaan wanhojen tansseista tuttu mekko päälläni ja nojasin Laurin olkapäähän hymyillen sille tyhmälle onnellisuudelle, ihmiset eivät olleet enää niin järjettömän vieraita ja naurahtelin kaikille pienille asioille. Seuraaviin hetkiin kuului hyvää ruokaa kivassa seurassa, siirtymistä bussilla paikasta toiseen ja punaista mattoa pitkin päärakennuksen iltajuhlaan - ihmisjoukon keskellä tartuin käteen, mulle esiteltiin ihmisiä pelkillä sukunimillä ja hymyilin kauniisti.

Mielettömän paljon ihmisiä, puhuin jälleen kerran vähän mistä sattuu ja jatkoin hymyilemistä vielä silloinkin, kun seisoin balleriinat jalassa lumihangessa tupakansavun tarttuessa hiuksiin. Ne kutsuu sitä onnellisuudeksi, kun ei osaa sanoa sanaakaan ja hymy viipyy kasvoilla hetkestä toiseen - enkä mä mitään muuta ollutkaan, onnellinen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Iltajuhla maneesissa, ihmisiä istumassa sylikkäin ja taistelin väsymystä vastaan pystymättä keskittymään yhteenkään puheeseen tai musiikkiesitykseen kunnolla. Yllättävä kohtaaminen siinä keskellä käytävää, mulle tarjottiin juomia ja värivalojen loisteessa rakastuin siihen fiilikseen, kun musiikki soi tavallista kovemmalla ja tanssilattialla voi hetkeksi unohtaa kaiken - nauroin ihmisten mukana ja olin vahvasti sitä mieltä, että mun upseerioppilas on vähintäänkin maailman hauskin mies. Hetken päästä maneesissa liiallista nauramista Ville Myllyrinteelle ja seisottiin penkeillä huutaen coverbändin mukana niitä kaikille tuttuja biisejä, enkä mä muista milloin mulla olisi viimeksi ollut yhtä hauskaa.

Jäätymistä pakkasessa, ihmisten etsimistä ja penkkirivistöjen ylitse lähemmäs lavaa, kun ilta huipentui siihen paljon puhuttuun Speksiin - meidän upseerioppilaat oli ihan mahtavia ja on varmaan turhaa mainita, että nauramista ei voinut välttää siinäkään tilanteessa. Seuraavaksi seisoin pakkasessa balleriinat jalassa, pidin kädestä kiinni ihmismeren keskellä ja en osannut sanoa sanaakaan koko ilotulitusten aikana - muistatteko, kun joskus kerroin olleeni järjettömän onnellinen Nightwishin keikalla Olavinlinnassa? No tämä oli vähintäänkin yhtä hienoa ja mä voin vannoa, etten enää koskaan halua nähdä yhtiäkään ilotulituksia; tämän jälkeen mikään ilotulitus ei enää näytä miltään ja olisin voinut itkeä tuolle täydellisyydelle kaiken sen kylmyyden keskellä.

RUK 239 VIIMA from Jenna Luukkonen on Vimeo.

Ensimmäistä kertaa koko illan aikana mietin kuvaamista, joten ikuistin hetken täydellisyyttä muutamien upseerioppilaiden kommenttien kera - ihan vain rakkaita lukijoitani ajatellen tai sitten ei kuitenkaan. Ilotulitusten jälkeinen bussimatka Lappeenrantaan oli sekavaa onnellisuutta, pimeässä pidettyjä tajuttoman hauskoja puheita ja mä en ole koskaan ennen nähnyt tai kokenut samanlaista yhteishenkeä kuin sillä hetkellä, kun bussissa kaikui daa dirlandaa sekä muut yhtä hienot biisit upseerioppilaiden ja aveccien laulamana. Varmaan hienoin fiilis ikinä, ajatukset eivät tuntuneet ollenkaan omilta ja nojasin Lauriin kadottaakseni sen epätodellisuuden tunteen jonnekin kauas - kaikki oli pelkästään totta ja pelottavan onnellista.

Puoli kolmen aikaan Lappeenrannan kadut, annoin Laurin mennä poikien kanssa baariin ja istuin pizzeriassa niiden ihmisten kanssa, joiden sukunimiä mä en tiennyt - hymyilin tyhmästi ja puhuin järkevästi, kun käveltiin takaisin hotellille. Hetkellinen yksinäisyys ja kerkesin miettiä omaa elämääni, kunnes pääsin nukahtamaan onnellisena - jokatapauksessa, tämän päivän jälkeen mikään ei ole ollut niinkuin ennen ja mä haluan elämältä ihan uudenlaisia asioita.

Kiitos RUK 239 Viima
ja etenkin Lauri,

teidän ansiostanne mä vietin juuri yhden mun elämäni parhaimmista viikonlopuista!♥

could be true could be bad something in between

2012-01-06T21:32:00.002+02:00

Ehkä maailman turhimpia päiviä ja mä vajoan koko ajan enemmän omaan maailmaani, poltan sormenpäitä kynttilän liekissä ja teen asioita täydellisen väärin - väärässä järjestyksessä, väärään aikaan, väärällä tavalla ja kaikki on pelkästään järjettömän väärin. En jaksa ajatella järkevästi, hukuttaudun yhä uudelleen täydellisiin biiseihin, kirjoitan päiväkirjaan katkeransuloisilla sanoilla, itken maailman kauneimmille elokuville ja pukeudun liian isoon huppariin.

Mollisoinnuista duurisointuihin ja mun mielialat heittelee laidasta laitaan ilman, että mä pystyn tekemään asialle mitään - eikä se ole enää surullisuutta vaan vihaa ja onnellisuutta. Postimies soittaa ovikelloa torstai-iltapäivänä ja hymyillen vastaanotan kaksi keikkalippua - The Sounds ja Pariisin Kevät maaliskuussa ja mä olen mielettömän innoissani tästä, vaikka kaikki vaatiikin järjettömästi uskaltamista. Tämä kaupunki huutaa sekavuuttaan, missään ei ole mitään järkeä ja huomenna aamuyön tunneilla lähden kohti Haminaa - ehkä kaikki järjestyy.

i wish i could be your god

2012-01-05T08:57:00.016+02:00

i want to have it one more time
no matter when no matter what's the price
i want just tie myself in harmony

no one can see, no one can feel

i feel somekind of solitude
my friends are gone until i turn it on

i wish i could be your god
i wish i could kill, fuck, die
and then be free

like little girl in barren field
alone in darkness in the distance
that girl in barren field

seeking the stars, she needs a brighter sky

now i'm standing on the edge of that kingdom
those times aren't gone, but they're over for now

memories, my guests, accept themselves
'cos our religion's like a blue velvet

from the first letter 'til the last word
'til the last world, there will be passwords

i want to kill
i want to fuck
i want to die
and then be free

Tunnen toistavani itseäni väittäessäni, ettei mikään muu ole yhtä täydellistä kuin Lapko - eikä mikään muu ole moneen vuoteen saanut yhtä sanattomaksi kuin kyseinen bändi. Lumisilla kaduilla toistan niitä täydellisiä sanoja biisien mukana ilman ääntä ja hymyilen, vaikka lumisade kastelee hiukset ja saa kajaalin koristamaan silmien sijaan poskia. Täydellisellä äänellä laulettujen täydellisten sanojen jälkeen millään muulla ei ole mitään merkitystä ja mä voisin kiittää sitä ihmistä, jonka ansiosta rakastuin kyseiseen bändiin eräänä tammikuisena yönä muutama vuosi sitten - sen jälkeen mikään ei ole kuulostanut yhtä hyvältä, enkä mä ole osannut rakastaa mitään muuta näin paljon.

Lapko - Kill Fuck Die

but you ain't got nothing but an empty soul

2012-01-04T18:49:00.002+02:00

Hiljaisuus on petollista ja puoli neljän aikaan iltapäivällä se kutsuu vieraakseen ilkeitä ajatuksia, joilla se värittää mun tajunnan saadakseen mut jälleen kerran luovuttamaan - piirtämään salaisuuksia käsivarteen ja piiloutumaan omaan itseeni. Luovuttaminen on kirosana muiden joukossa, mä huudatan maailman parasta musiikkia hukuttaen hiljaisuuden sanoihin "but you ain't got nothing but an empty soul" ja päässä on ainoastaan yksi kysymys; miten mä päädyn aina tähän samaan tilanteeseen?

En uskalla ajatella
ja kysymys jää vastauksetta.

minä olen horjunut epäilen enemmän kuin ennen

2012-01-02T22:49:00.021+02:00

Nämä kuvat eivät ole uudelta vuodelta vaan siltä keskiviikkoiselta illalta, kun humallutin itseäni pahalla viinillä ja kirjoitin listan siitä, mitä aion tehdä tulevana vuonna - epärealistisia haavekuvia ehkä, vaikka olisihan se hienoa hukkua musiikkiin loistavien bändien keikoilla ja matkustaa Lontooseen. Juoksin sekavana kerroksesta toiseen ja seitsemännen kerroksen parvekkeelta kaikki näytti kauniilta, jalkojen alla pelkkää tyhjää ja paperisiivet eivät olisi riittäneet pelastamaan mua siltä pudotukselta. Aamuyöllä vihaisia sanoja ja katsoin ikkunasta, kuinka lumihiutaleet putosivat hiljalleen kylmälle asfaltille - sitähän munkin joskus luultiin halunneen, pudota asfaltille jostain korkeuksista.

Mä en ole sellainen, mietin viime vuoden viimeisenä päivänä istuessani kavereiden keskellä nauramassa elämälle - kaikki oli hetken aikaa mielettömän hyvin, mutta muutaman puhelun jälkeen kaikki kaatuikin päälle ja nojasin kylmään seinään miettien kaiken järjettömyyttä. Asioiden ymmärtämistä, totuuksia tietyistä ihmisistä, syvällisiä keskusteluita parvekkeella ja niitä pieniä valheita, koska niitähän te olette aina halunneet. Vuoden vaihtuessa seisoin sillalla kylmyyden keskellä ja join shampanjaa, halaten toivotin ihmisille tajuttoman hyvää uutta vuotta ja en osannut elää itseni kanssa - aamuyön sekavat tunnit, heikkouksien tunnustamista ja kotimatkalla olisin halunnut kuulla sulta ne sanat, että kohta kaikki on taas hyvin.

Eikä mikään ole koskaan hyvin ihan täysin ja mä hautaudan peiton alle piiloon muuta maailmaa, en ota kiinni ohitse virtaavista hetkistä ja kirjoitan uuden listan siitä, mitä aion tehdä tänä vuonna - päästä irti vääristä tunteista, tee päätöksiä elämäsi suhteen, kuvaa edellistä vuotta enemmän, tee randomasioita, vietä enemmän aikaa kavereiden kanssa ja uskalla tehdä asioita. Elämä on sekaisin ja vaikka mun käsivarsissa on jälkiä siltä vuoden viimeiseltä päivältä, niin päätän jättää kaikki pahat asiat viime vuoteen - sinne ne kuuluvatkin, sillä mä haluan vihdoin olla oikeasti onnellinen.

Ja ehkä se sitten oli lupaus,
tänä vuonna mä lupaan olla onnellinen ja henkisesti vahva ihminen.

HETKIÄ TÄLTÄ VUODELTA

2011-12-30T23:21:00.002+02:00

TAMMIKUU

HELMIKUU

MAALISKUU

HUHTIKUU

TOUKOKUU

KESÄKUU

HEINÄKUU

ELOKUU

SYYSKUU

LOKAKUU

MARRASKUU

JOULUKUU

No ei saatu mustaa joulua, mutta musta uusivuosi näköjään kylläkin! Tämä vuosi on ollut väritetty ristiriitaisuudella ja kerta toisensa jälkeen mä olen joutunut taistelemaan itseäni vastaan, etsimään onnellisuutta yksinäisyydestä ja aloittamaan tietyllä tavalla alusta - olen mä ollut onnellinenkin, en mä sitä kiellä. Viettänyt unohtumattomia hetkiä maailman parhaiden tyyppien kanssa, rakastanut elämää enemmän kuin mitään koskaan, huutanut biisien lyriikoita värivalojen loisteessa ja tarttunut käteen pimeyden keskellä - katsellut maailmaa linssin lävitse, tanssinut Flogging Mollyn keikalla välittämättä mistään ja huokaissut välillä syvään ihmetellen, kuinka hyvin kaikki loppujen lopuksi onkaan.

Jokatapauksessa ensi vuodesta tulee vieläkin parempi, osaan ehkä vihdoin päästää irti vääristä tunteista ja ajatuksista ja teen järkeviä päätöksiä tulevaisuuden suhteen - olen mielettömän onnellinen, humallun parhaassa seurassa ja hukutan itseni musiikkiin vieläkin useammin. Huomenna mä aion juhlia maailman ihanimpien ihmisten kanssa, olla hetken välittämättä maailman vakavuudesta ja niin, nauttia tämän vuoden viimeisistä ja tulevan vuoden ensimmäisistä tunneista.

Kiitos tästä vuodesta rakkaat
ja pitäkää huomenna hauskaa!

joululahjoja

2011-12-28T00:06:00.007+02:00

Viime vuonna joululahjojen esitteleminen vähän jäi, mutta tänä vuonna korjaan tilanteen esittelemällä teille suurimman osan mun lahjoista. Ensimmäisenä ja ehkä tärkeimpänä uusi kännykä sen edellisen tilalle - ZTE Blade toimi hyvin siihen asti, kunnes pahoinpitelin sitä unissani ja se ei halunnut enää totella mua. Samsung Galaxy Ace onkin uusin rakkaus, enkä tosiaankaan ala kirjoittamaan mitään arvioita kyseisestä puhelimesta - mä tykkään ja se on varmaan tässä tärkeintä.

Keri Smithin Wreck This Journal ja Finish This Book olivat joululahjatoivelistalla ensimmäisenä ja ootan innolla sitä hetkee, kun mulla on oikeesti aikaa aloittaa tuhoamaan ensimmäistä kirjaa ja täyttämään toista. John Hedgecoen valokuvauskirjan ostin itselleni joululahjaksi eräänä sateisena iltana toivoen, että saan sillä palautettua mun inspiraation valokuvaamista kohtaan - no ei se ole kokonaan kadonnut, mutta ymmärrätte ehkä mitä tarkoitan.

Sormusteline korkokengän muodossa on lahja mun kummilta ja nyt ootan vaan rikasta miestä, joka ostaa mulle ihania sormuksia - ei oikeesti, tykkään tosta älyttömän paljon ja ehkä tuo pääseekin käyttöön ihan lähiaikoina. Suklaatakaan ei voi koskaan olla liikaa, joten oon ilonen myös kaikista niistä suklaata sisältäneistä lahjapaketeista.

Muumit on vähintäänkin maailman ihanin asia, vaikka en ookkaan enää lapsi - ikuisesti lapsi, ne kuitenkin aina sanoo ja mä väitän olevani aikuinen. Jokatapauksessa Muumipappa-muki ja Joulutarina-DVD saivat mut hymyilemään samalla tavalla, kuin lapsuuden äärettömän onnellisina jouluina.

Sain itseltäni joululahjaksi myös Lapko-hupparin, johon voin hukuttautua kylminä iltoina ja vihdoin myös Young Desiren täydentämään mun levyhyllyä - kyseinen levy on muuten mahtavuutta ja yltää melkein bändin uusimman levyn tasolle, en mä ihan turhaan rakastunut tähän levyyn muutama vuosi sitten. Janitan lahjapaketista paljastui salmiakkisuklaan lisäksi Melodican kangaskassi, johon tykästyin myös samantien - kiitos älyttömästi, jos en muistanu viime tiistaina kiittää!

Jenna kahdeksantoistavee uskalsi myös vihdoin marraskuussa lävistää korvansa, joten korvikset oli aika tervetulleita lahjoja - neulakammo on muuten mun kohdalla suhteellisen turha ja oon siis aina pelänny ihan turhaan. Hopeisten korvisten kanssa en oo tehny vielä lähempää tuttavuutta, mutta mustiin oon rakastunu aika palavasti.

Joululahjaperinteiksi muodostuneet yöpaidat löysivät tiensä lahjapaketteihin tänäkin jouluna ja musta on ihan hauskaa, että voin taas hengailla kotona söpöissä yöpaidoissa - musta on tylsää nukkua iso t-paita päällä. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä kerron vielä saaneeni lahjaksi kivan hajuveden ja Iittalan Taika-sarjan astioita, joita on näkyny turhankin monen bloggaajan joululahjatoivelistoissa - eikä mitenkään turhaan, sillä onhan nuo aika ihania.

we wish you a merry christmas

2011-12-26T22:39:00.001+02:00

Tänä vuonna joulu oli monella tavalla erilainen kuin viime vuonna ja tajusin sen jo herätessäni jouluaattona ennen yhdeksää katsomaan lastenohjelmia, jotka käyvät vuosi vuodelta huonommiksi - ihmisiltä loppuu mielikuvitus ja yritetään liikaa, mutta mä en jaksa välittää. Spotify soittaa oikeesti hyvää joulumusiikkia, meikkaan ensimmäistä kertaa tiistain jälkeen ja hymyilen peilikuvan tytölle, jonka ulkonäkö kerrankin miellyttää. Kävelin lumisessa metsässä kameran kanssa ja kirjoitin facebookiin joulutervehdyksiä rakkaalta koiraltani onnellisena siitä, ettei sitten saatukaan mustaa joulua.

Avasin ensimmäisen lahjapaketin ja hymyilin sitä lapsuudesta mukaan tarttunutta hymyä, kun lahjapaperin alta löytyi uusi kännykkä - en mä tiedä mikä siinä on, ettei lahjojen avaamiseen kyllästy varmaan koskaan. Joulupuurosta ei löytynyt tänäkään vuonna mantelia ja sanoin heihei iskälle, joka vietti jouluaatonkin töissä - ensimmäinen jouluaatto ilman iskää ja voin rehellisesti sanoa, että eihän se kivalta tuntunut.

Viime vuonna otettiin perinteeksi käydä jouluaattona kirkossa ja niin istuttiinkin kolmen aikaan tuomiokirkossa nauramassa sille, että erästä nimeltämainitsematonta pikkusiskoani kiinnosti enemmän DSi kuin kirkossa istuminen itsessään. Se sama fiilis kuin aina kirkossa, kaikki tuntuu olevan mielettömän hyvin ja rauhallisuus on kaikkea muuta, kuin tunne muiden joukossa. Ensimmäistä kertaa koskaan uskallan laulaa niitä virsiä muiden mukana ja korvissa kaikui maa on niin kaunis, kun myönsin itselleni uskovani Jumalaan jollain tavalla - kyllähän mä olen sen jo kauan myöntänyt, vaikken puhukaan siitä koskaan.

Hautausmaalla kynttilöiden valoleikkiä mun kävellessä lumisateessa mummon perässä hautausmaan halki - hautakivissä tuntemattomien ihmisten nimiä ja en osannut ajatella mitään, yhtäaikaa sekä surullista että mitäänsanomatonta. Huokasin hiljaa mun sukulaisten haudoilla, mä en muista niiden ihmisten kasvoja ja hengitin jäätävää ilmaa sen sekavan tunteen keskellä. Kuuntelin kappelin kovaäänisistä tulevia virsiä niiden ihmisten laulamana, lumisade kasteli hiuksia varovasti ja hetken päästä kaupungin valot loistivat kirkkaina, kun ajettiin mummolaan joululaulujen soidessa.

Jouluruoka ei oo koskaan ollut mun juttu, mutta kyllähän se silti kuuluu jouluun - kynttilän valossa kymmenen aikaan koko perheen kesken, eikä me olla koskaan syöty jouluruokaa noin myöhään. Selvittiin viime joulun tavoin ilman yhtäkään ruokapöytäriitaa ja naurahdeltiin tyhmille jutuille, joissa ei ollut minkäänlaista järkeä - iskä on ehkä hauskin ikinä, vaikka sen huumorintaju onkin suhteellisen mielenkiintoinen.

Punainen rusetti kaulassa se maailman rakkain koira makasi joulukuusen vieressä tuhisten onnellisena, televisiossa yksi maailman surullisimmista elokuvista ja en halunnut katsoa - en halunnut sitä surullisuuden tunnetta, hymyilin itsekseni sille joulun aiheuttamalla fiilikselle ja kiusasin vielä hetken aikaa pikkusiskoa sillä, ettei se voisi koskaan arvata lahjapakettiensa sisältöä.

Lahjapakettien jakamista, jota seuraa aina se hillitön riemun tunne lahjapapereita repiessä - hymyilen idioottimaisesti, vaikka tiedänkin suurimman osan lahjoista etukäteen. Vaatteita, kauan haluttu levy, hajuvesiä, hauskoja kirjoja, astioita, suklaata, koruja ja ehkä kaikkein tärkeimpänä se uusi puhelin edellisen tilalle - ei ihan niin hauskaa kuin joulumielensä kadottaneen pikkusiskon lahjat; eihän mikään vedä vertoja Justin Bieber -lakanoille tai muulle yhtä hauskalle.

Takkatulen ääressä syvällisiä keskusteluja, hiljaisuudella sävytettyä onnellisuutta ja kellon viisarit juoksivat eteenpäin tajuttomalla vauhdilla - jäin vielä hetkeksi ja tuijotin liekkeihin, niissä on jotain pelottavan lopullista. Yksinoleminen tuntui ahdistavalta, en uskaltanut jäädä kuuntelemaan viime joululta tuttuja biisejä ja jos olisin saanut yhden toiveen, niin olisin toivonut kaiken olevan samalla tavalla kuin silloin vuosi sitten.

Kolmen aikaan nukahdin onnellisuudesta kertoviin biiseihin, näin sekavia unia liian monista ihmisistä ja istuin aamuyöllä itsekseni sängyn laidalla miettimässä, ettei elämä voi jatkua enää tällä tavalla.

Joulupäivänä mummolassa tajuttomasti sukulaisia, joita ei tosiaankaan näe tarpeeksi usein - kuinkas on mennyt koulu, ootkos tykänny olla siinä koulussa, mitä meinasit tehdä sen jälkeen ja kuulin, että oot menossa johonkin isoihin juhliin ensi kuussa, jännittääkö? Niihin kysymyksiin saa vastata uudelleen ja uudelleen, hölmösti hymyilen kertoessani viihtyväni nykyisessä koulussani ja suunnittelevani tulevaisuuden varalla jotain hienoa.

Nauran joulusta innoissaan oleville lapsille ja mietin itsekseni, että olenhan mäkin tästä innoissani - ehkä enemmänkin fiiliksissä, sillä niitä samoja tunteita pystyy saavuttamaan vain jouluisin. Jouluruokaa olohuoneessa, kiersin valokuvaamassa hymyileviä ihmisiä, naurahtelin ihmisten jutuille ja avasin vielä kerran joululahjoja - olin onnellinen ja jollain tietyllä tavalla tiesin, että kaikki on helvetin hyvin.

Mulla oli mielettömän ihana joulu,
toivottavasti teilläkin!

and so this is christmas

2011-12-24T00:00:00.001+02:00

it's beginning to look a lot like christmas

2011-12-23T23:58:00.001+02:00

Aamulla sekaviin uniin heräämistä kerta toisensa jälkeen ja peilikuvassa tyttö, jonka kasvoilta pystyi lukemaan rauhallisuuden ja tietynlaisen onnellisuuden - joulukalenterin toiseksiviimeinen luukku, hyvää musiikkia tavallista kovemmalla ja kahdentoista aikaan kävelin kameran kanssa paikasta toiseen. Onhan se jollain tavalla terapeuttista katsella maailmaa välillä linssin lävitse ja hetkeksi unohtaa kaikki muu, mä ajattelin palatessani kotiin lumisena ja ostoslistojen kirjoittamisen jälkeen työnsin ostoskärryjä kaikkien niiden kiireisten ihmisten keskellä. Toisaalta, onhan mullakin ollut koko päivän järjettömästi tekemistä: kaupassa käymistä kahteen kertaan, kävelemistä kauppaan kolmannen kerran tuulen heitellessä hiuksia, pipareiden lisäksi piparkakkutalon tekemistä, joulukuusen koristelemista ja huokaisin istuessani olohuoneen sohvalle katsomaan televisiosta joulukonserttia - jokatapauksessa huomenna on joulu ja mä olen siitä enemmän kuin onnellinen, nauttikaa tekin siitä ihanat!

happiness feels a lot like sorrow

2011-12-23T13:56:00.004+02:00

happiness is just outside my window
would it crash blowing 80-miles an hour?
or is happiness a little more like knocking
on your door, and you just let it in?

happiness feels a lot like sorrow
let it be, you can't make it come or go
but you are gone- not for good but for now
gone for now feels a lot like gone for good

happiness is a firecracker sitting on my headboard
happiness was never mine to hold

careful child, light the fuse and get away
'cause happiness throws a shower of sparks

happiness damn near destroys you
breaks your faith to pieces on the floor
so you tell yourself, that's enough for now
happiness has a violent roar

happiness is like the old man told me
 look for it, but you'll never find it all
 let it go, live your life and leave it
 then one day, wake up and she'll be home

 home, home, home

38) hokea "minä yritin" vaikkei ole yrittänyt yhtään mitään

2011-12-22T23:45:00.014+02:00

"Kysyin mitä 'normaali' tarkoittaa."
"Ystävä" menee hämilleen. Toinen "ystävä" tarkkailee yhä väen hyörinää.
"Sitä että elää kuin ihminen jolla ei ole minkäänlaista kunnianhimoa", mies vastaa viimein.
Javits ottaa listan taskustaan ja panee sen pöydälle.
"Minulla on tämä aina mukanani ja lisäilen siihen uusia kohtia."
"Ystävä" vastaa, ettei ehdi nyt syventyä siihen, koska hänen on seurattava mitä heidän ympärillään tapahtuu. Toinen on kuitenkin rentoutuneemman oloinen ja itsevarmempi ja lukee listan:

Normaalia on:
1) kaikki se mikä saa meidät unohtamaan keitä olemme ja mitä haluamme, jotta voisimme työskennellä tuottaaksemme ja ansaitaksemme rahaa.
2) laatia sotaa koskevat säännöt (Geneven sopimukset).
3) tuhlata vuosia korkeakouluopintoihin saamatta sen jälkeen töitä.
4) tehdä yhdeksästä viiteen työtä joka ei tuota mielihyvää, kunhan vain pääsee kolmekymmentä vuotta myöhemmin eläkkeelle.
5) päästä eläkkeelle, huomata ettei jaksa enää nauttia elämästä ja kuolla muutama vuosi myöhemmin tylsyyteen.
6) käyttää botoxia.
7) ymmärtää, että valta on paljon tärkeämpää kuin raha ja raha paljon tärkeämpää kuin onnellisuus.
8) nauraa ihmiselle, joka etsii onnea rahan sijaan, ja syyttää häntä "kunnianhimon puutteesta".

--

Tänään siivotessani mun katse kiinnittyi kirjahyllyssä kirjaan, jonka ostin viime kesänä kesätöiden viimeisenä päivänä - palkinnoksi tuskallisista työpäivistä ehkä, mutta sillä ei ole mitään merkitystä. Tähänkään päivään mennessä mä en ole jostain käsittämättömästä syystä lukenut tätä kirjaa ensimmäisiä sivuja pidemmälle, mutta palanneen lukuinnon ansiosta asia korjaantuu aivan varmasti tämän loman aikana. Lukion äidinkielen kursseilla ei turhaan ylistetty Paulo Coelhoa, jonka teokset on jotain ihan mieletöntä - ja kyllä, mä rakastuin tähänkin kirjaan jo ensimmäisten viidenkymmenen sivun aikana.

Mä olen aina rakastanut kirjoja ja sitä, miten helposti niihin voi hukuttaa todellisuuden - unohtunut kirjojen sivuille tuntikausiksi ja ollut ala-asteelta lähtien se tyttö, joka tuntee kirjastossa olonsa kotoisaksi. Ylioppilaskirjoitusten ja pääsykokeisiin lukemisen jälkeen mun innostus lukemista kohtaan katosi täysin sen kauheen lukemiseen liittyvän stressin takia ja siks oonki ilonen, että lukeminen ei tunnu enää vastenmieliseltä ajatukselta. Vastenmielisestä ajatuksesta älyttömään innostukseen ja mä toivon, ettei tämä ole ohimenevää.

when the lights go down i cant sleep in silence

2011-12-22T21:21:00.004+02:00

Tiistaina kaikki oli paremmin kuin maanantaina, englannin kokeen jälkeen huusin äänettömästi biisien lyriikoita tutuilla kaduilla hämärtyvän illan ottaessa mut turvalliseen syliinsä - piilotin postissa tulleen paketin ja huudatin maailman parasta musiikkia. Kuuden jälkeen automatkalla rauhallinen fiilis ja kohta löysin itseni istumasta sen kesähotellin aulasta, pitkästä aikaa kunnollisia syvällisiä keskusteluja ja mietittiin, onko missään enää mitään järkeä. Vastausta ei tarvinnut miettiä kahteen kertaan, räntäsade kasteli hiuksia valkoisella sillalla ja tupakansavu tarttui hiuksiin mun istuessa parhaiden ihmisten kanssa siinä sängyllä - hymyilemistä pienille asioille, alkoholin lisäksi myös siitä fiiliksestä humaltumista ja en osannut keskustella vakavasti rappukäytävässä.

Puolenyön jälkeen ensimmäistä kertaa yli puoleen vuoteen löysin itseni baarista sen järjettömältä tuntuvan ihmismäärän ja kovalla soitetun musiikin keskeltä. Suhteellisen vahvasti humalassa jatkoin hymyilemistä ja naurahdin, kun mut vedettiin tanssilattialle - miten sie muka tanssit, multa kerran kysyttiin ja en osannut vastata. Tanssilattiaa hetkestä toiseen, kirkkaita valoja, epätodellisen hyvältä kuulostavaa musiikkia ja ehkä mä annoin sen fiiliksen vain viedä mukanaan. Onnellinen, sitä mä ainakin sinä iltana olin - mielettömän onnellinen ja jatkoin hymyilemistä vielä silloinkin, kun suljin silmäni neljän jälkeen omassa huoneessani.

Olenhan mä valehtelematta vieläkin mielettömän onnellinen kaikesta: hyvästä musiikista, parhaista ihmisistä, joulun lähestymisestä ja siitä, ettei sittenkään taideta saada mustaa joulua. Istun lumisella kuistilla myöhään illalla, poltan kynttilöitä pimeässä huoneessa yksin itseni kanssa ja sanat when the lights go down i cant sleep in silence täyttävät huonetta kaikella täydellisyydellään - en tiedä, se biisi kuulostaa helvetin hyvältä kaikessa yksinkertaisuudessaan.

so please just take my hand

2011-12-19T20:40:00.006+02:00

so please give me your hands
so please give me a lesson on how to steal
steal a heart as fast as you stole mine

as you stole mine

And i can't think of anybody else who i hate to miss as much as i hate missing you, se biisi iskee tajuntaan sanoja mun omista ajatuksista ja naurahdan hiljaa itsekseni - ikävä on kirosana, joka kaikuu korvissa mun nukahtaessa kahden aikaan yöllä sekaviin ajatuksiin. Kaikuu korvissa myös mun herätessä kaksi minuuttia ennen herätyskellon soimista ja juostessa räntäsateessa pitkin harmaita katuja, tänään ei ole ollut mun päivä ja ehkä huomenna kaikki on paremmin.

smile, people won't ask what's wrong

2011-12-18T16:50:00.005+02:00

Rauhallisin viikonloppu pitkään aikaan ja mä olen unohtunut tuntikausiksi miettimään itseäni; omaa typerää käyttäytymistäni ja rumia sanoja, joita en ole koskaan sanonut loukatakseni ketään. Pitäisi osata hallita omaa käyttäytymistään jokaisessa tilanteessa, miettiä kahteen kertaan ennenkuin sanoo yhtään mitään ja hymyillä, vaikka sattuisi kuinka paljon - olla jotain sellaista, mitä mä en ole koskaan osannut olla. Ehkä musta tulee vielä parempi ihminen, mä ajattelen sulkiessani silmät keskiyöllä kuunnellen hiljaisuuden kauneutta ja kaikkia niitä tarinoita, joita se kertoo ilman äännähdystäkään.

Aamuisin koira kuorsaa sängyn vieressä ja pudotan käteni sängyn laidalta rapsuttaakseni sitä, se tuhisee tyytyväisenä ja mä hymyilen ilman mitään oikeaa syytä - positiivinen vaikutus, sellainen sillä mustalla karvakuonolla on. Peilikuva virnistää iloisesti hiukset pystyssä kiittäen kunnollisista yöunista, televisiossa sankarikoira pelastaa ihmisen tulipalosta ja huokaisen syvään, kun sekin elokuva saa ansaitsemansa onnellisen lopun. Suunnittelen englannin kirjan avaamista tiistain koetta varten, kuuntelen kymmenen sekunnin pätkiä vanhoista biiseistä ja voisin väittää, että leivoin tänään - eikä sitä kukaan uskoisi ja ehkä hyvä niin, sillä leipomisen valokuvaamista ei lasketa leipomiseksi.

Jokatapauksessa, tänä viikonloppuna mä olen
rauhoittunut ja ehkä myös päässyt yli väsymyksestä.

Ja tähän loppuun mun on aivan pakko jakaa teidän kanssa uusin rakkaus, johon törmäsin tänään ihan vahingossa selatessani youtuben ihmeellistä maailmaa. Lindsey on ihan mieletön ja valehtelematta huokailen täällä näiden videoiden täydellisyydelle - ja ehkä myös sille, että ois siistiä osata soittaa viulua.

tämä ei ole laulu pahasta

2011-12-17T18:24:00.009+02:00

Perjantaina suoraan koulusta sille lapsuudesta tutulle metsätielle hakemaan joulukuusta ja se on sinänsä mieletön tunne, kun istuu yksin ylämäkeen kiinni jääneessä autossa ja tietää, että jarrujen pettäessä mentäisiin aika voimakkaasti alas sitä metsätietä suoraan metsään - hengittämättä aloillaan ja silloin tietää, ettei ole vielä valmis kuolemaan. Pelottavien minuuttien jälkeen mummolassa viisitoista astetta lämmintä ja istuin takkatulen ääressä sen maailman rauhallisimman fiiliksen kanssa, siihen taloon mä voisin palata milloin vain piiloon todellisuudelta muistelemaan onnellista lapsuutta ja löytämään oman itseni tämän kuoren alta. Punainen kello näyttää väärää aikaa, kuuntelen sekuntien menevän eteenpäin hitaasti ja rakastan lumista maisemaa keskustan harmauden jälkeen - viidellä asteella noussut lämpötila ja pimeän tullessa kotimatkalla mietin, että olisi pitänyt jäädä sinne koko viikonlopuksi.

Poltin montakymmentä sivua vanhoja tekstejä takkatulessa ja yksinäisyyden ahdistava tunne yritti tehdä paluuta, mutta tällä kertaa mä olin sitä vahvempi - taistelemista itseään vastaan, sitähän tämä nykyään on. Jouluvalojen loisteessa huokailemista, joulumusiikkiin rakastumista, suklaan liiallista syömistä ja päiväkirjaan suuria lupauksia kaiken suhteen, vaikka mä tiedän rikkovani niistä jokaisen vielä tämän vuoden aikana. Onko sillä kuitenkaan mitään väliä, mä kysyn ja istun olohuoneessa katsomassa vanhoja piirrettyjä vhs-kaseteilta - Leijonakuningas on aina ollut mun mielestä jotenkin surullinen ja nukahdan niihin sanoihin, joissa sanotaan

jos on onneton,
on ainakin toivoa paremmasta.

whatever walks in my heart will walk alone

2011-12-15T19:18:00.003+02:00

Yhtä turha päivä kuin eilinenkin, mä toistan samoja lauseita kerta toisensa jälkeen ja istun yksin pimeässä huoneessa. Lasken tunteja päivän päättymiseen, suljen silmäni unohtaakseni hetkeksi todellisuuden ja musiikin mukana kuiskailen sanoja so i'll be forever yours - se bändi on löytänyt taas tiensä mun sydämeen ja voin salaa hymyillä sille, että saan niistä biiseistä kylmiä väreitä.

Ulkona sataa vieläkin vettä, jouluun on enää yhdeksän päivää ja en tiedä oikeita sanoja sille, kuinka paljon kaipaan lumisia katuja ja niitä kahdenkymmenen asteen pakkasia. Yksinäisyys tuntuu helvetin ahdistavalta, makaan lattialla yrittäen hengittää rauhallisesti ja mietin huomista iltaa monesta eri näkökulmasta - toisaalta mun pitäisi miellyttää tiettyjä ihmisiä viettämällä rauhallinen ilta yksin itseni kanssa, mutta todellisuudessa mä en ole ollenkaan varma pystynkö mä siihen. Rehellisesti sanottuna mä en ole koskaan inhonnut yksinäisyyttä näin paljon ja en jaksa enää ajatella, siksi mä olen katsonut tänään liian monta jaksoa muumeja - tämä rakkausbändi ja muumit, ne pelastivat tämän illan.

keskiviikon soittolista

2011-12-14T19:31:00.007+02:00

Turhan keskiviikon kunniaksi vähemmän turha soittolista, josta löytyy tämän viikon kuunnelluimmat biisit. Mitä mä voin kuunnella kun kaikki kuulostaa hirveeltä -kysymyksen jälkeen Twin Atlanticia ja pakkohan mun on myöntää taas kerran, että Pariisin Kevään uusin biisi on jotain tajuttoman loistavaa - ehkä pakko myös myöntää, että jokainen tämän soittolistan biisi kuulostaa tällä hetkellä tajuttoman hyvältä. Nää biisit kertoo myös mun tämän hetkisistä fiiliksistä ja mä en osaa sanoa enää yhtään mitään, ehkä mä vaan suosittelen kuuntelemaan nää!

SOITTOLISTAAN TÄSTÄ!

this is my head exploding

2011-12-14T19:24:00.009+02:00

Ehkä turhin keskiviikko ikinä ja turhimmat neljä tuntia koulussa, kun silmät menivät väkisin kiinni ja kirosin liian monen huonosti nukutun yön lisäksi myös niitä väsyttäviä särkylääkkeitä. Kahdentoista jälkeen kirjoitin koepaperiin asiaankuulumattomia sanoja ja laskin yksinkertaisia laskuja kahteen kertaan, huudatin vapaudesta kertovia biisejä kotimatkalla ja melkein huomaamattani kävin läpi tämän kuukauden aikana tapahtuneita asioita - uusien ajatusten hyväksymistä, yksinäisyyteen ahdistumista ja kaverisuhteiden muuttumista.

Ehkä kaikki on paremmin kuin viime kuussa, mä myönsin itselleni kävellessäni pimeitä katuja pitkin hakemaan postista joululahjoja sisältävän paketin - paremmin ainakin jollain tavalla, mutta mä en enää kestä tätä jatkuvaa yksinolemista. Sun pitäisi nähdä kavereitas muutenkin kuin alkoholin merkeissä, se sanoo varmalla äänellä ja mä tiedän sen olevan järjettömän oikeassa. Autojen valot sokaisevat silmiä liikennevaloissa, värilliset jouluvalot aiheuttavat inhoreaktioita ja toissayönä mä pahoinpitelin mun kännykkää unissani niin pahasti, että mä olen joutunut tosissani miettimään uuden ostamista - ehkä mä mietin sitä huomenna tarkemmin, sillä nyt mä jatkan hyvään musiikkiin rakastumista ja unohdan lukea ruotsin sanoja.

ps hiuskriisi saattoi myös yllättää, mitä mä uskallan tehdä näille?

i hope you're satisfied with your bullshit and your lies

2011-12-13T21:08:00.004+02:00

koko sun elämä perustuu pelkkiin valheisiin,
mutta ethän sä sitä tietenkään uskalla myöntää

hei mä nään sun lävitse

mä otan kaiken aina todesta vaik mikään ei oikeestaan kiinnosta

2011-12-12T17:45:00.007+02:00

Aamuisin on pelkkiä sekavia ajatuksia ja täytyy kysyä itseltään, mitä mun niistä unista täytyisi ajatella - kaikki päättyy aina suunnitelmien mukaan, miksi ei todellisuudessakin? Ehkä mun suunnitelmat ovat puutteellisia, niistä puuttuu olennaisia kohtia sen onnellisen lopun suhteen ja ehkä tässä vaiheessa on turhaa alkaa lisäämään tarinaan hienolta kuulostavia lauseita. Yhdentekevää, mä naurahdan englannin tunnilla mielessäni ja koulupäivä juoksee mun ajatusten ohitse jättämättä jälkeäkään mun muistiin, yhden aikaan jätän jalanjälkiä lumisille kaduille hyvän musiikin siivittämänä ja puhelimessa kysyn mihin mun pitää jatkaa matkaani.

Nousen bussiin sen vanhuksen jälkeen ja hymyilen bussikuskille - keskustaan 3,20€ kiitos. Nykyään kaikki on liian kallista ja valitsen itselleni joululahjoja kaupoista, joissa soi niitä turhankin tuttuja joulubiisejä ja mun on pakko jatkaa väkinäistä hymyilemistä ihmisjoukon keskellä, vaikka todellisuudessa päässä risteilee ajatuksia mun omasta pahuudestani. Anteeksi kaikista niistä ilkeistä sanoista, kun en mä tarkoittanut yhtäkään niistä - milloin musta tuli tälläinen ja miksi Pariisin Kevään uusi biisi kuulostaa vielä parinkymmenenkin soittokerran jälkeen tajuttoman hyvältä?

i hope karma slaps you in the face before i do

2011-12-11T19:32:00.007+02:00

Mä en tahdo kertoa teille sekavuudelle omistetusta perjantai-illasta tai siitä, kuinka turhalta kaikki tuntui kolmen aikaan yöllä mun juostessa villasukat jalassa lumihangessa - siitä, kuinka sanat eivät riittäneet ja kaikki oli päättyä maailman huonoimpiin ratkaisuihin. Siinä tilanteessa oli vain pakko antaa kaiken olla, hukkua hetkeksi loistavaan musiikkiin ja rehellisesti kerrottava, että se kaikki sattui enemmän kuin mikään pitkään aikaan.

Mä olen säälittävän hauras, mä myönsin itselleni kävellessäni lauantaina pimeyden turvallisessa syleilyssä kotiin pitkin lumisia katuja - jalat täristen tipuin polvilleni jokaisessa ylämäessä ja pyysin itseäni jaksamaan vielä muutaman kilometrin verran. Siinä pihassa tytön kädessä tähtisädetikkuja ja jäin tuijottamaan sen hymyileviä kasvoja, joilta pystyi lukemaan lapsuuden viattomuuden. Huono ihminen, sitäkin mä tunsin olevani sen pienen pojan tehdessä lumitöitä isänsä kanssa rivitalon pihassa katuvalojen loisteessa - silmät lasittuneina jatkoin matkaani ja käänsin musiikin äänenvoimakkuuden tavallista kovemmalle. Lumihangessa kahdet jalanjäljet vierekkäin, ne olivat jatkaneet matkaansa sen urheilukentän halki ja mulla ei ollut enää sanoja sille fiilikselle.

Huono ihminen, mä nauroin itselleni ivallisesti ja tästä lähtien mun on yksinkertaisesti pakko olla parempi ihminen ja yrittää saada jotain aikaiseksi tämän elämän suhteen, sillä eihän tästä mitään tule - mä elän viikonlopuille ja peilistä katsoo helvetin väsynyt tyttö. Ehkä mä alan taas kirjoittamaan kunnolla, lukemaan kauniilla tavalla kirjoitettuja kirjoja, ostamaan joululahjoja muillekin kuin itselleni, käymään lenkillä iltaisin katuvalojen loisteessa ja lopetan tämän yksinään ahdistumisen - unohdan tunteet, olen taas henkisesti vahva ihminen ja yritän ajatella nätisti ihmisistä, joiden käyttäytyminen on enemmän kuin perseestä.

pitäisi uskaltaa olla läsnä ja toisinaan itseään satuttaa

2011-12-07T17:24:00.019+02:00

Rakkaudesta voi haaveilla mut pelkuri ei koskaan mitään saa, siinä biisissä sanotaan ja mä tunnistan itseni jokaisesta tavusta ja kirjaimesta. Luuserina muiden joukossa mä katselen ympärilleni peläten omia tunteitani ja päätän olla hiljaa kaikkina niinä hetkinä, kun kuuluisi sanoa kauniita sanoja - niitä, jotka koskettavat sisintä ja jättävät jälkeensä kaunista hiljaisuutta. Ehkä mä pelkään kuitenkin enemmän ihmisten reaktioita niihin sanoihin ja olen siksi hiljaa, eikä sillä ole loppujen lopuksi mitään merkitystä ja vaikka olisikin, en mä siltikään osaisi avata suutani niinä oikeina hetkinä.

Tällainen musta on tullut; liian heikko kestämään niitä kipeimpiä totuuksia - räntäsade piiskaa naamaa keskellä yötä, kun mä kävelen paikasta toiseen ja mietin itseäni. Enkä mä tullut kertomaan teille omasta säälittävyydestäni vaan ehkä parhaimmasta viikonlopusta pitkään aikaan, onnellisista hetkistä ja sekavuudella sävytetyistä aamuyön tunneista.

Perjantai-illan ahdistus vaihtui lauantaina pelottavaan onnellisuuteen, kun autossa istumisen jälkeen nauroin kahdelle ihanalle ihmisille - kuuntelin juttuja edellisen illan juhlista, kerroin tulevani hulluksi ja nauroin vielä vähän lisää. Kävelymatkan päässä lisää ihmisiä ja istuin lattialla humaltuen alkoholin lisäksi myös jostain typerästä fiiliksestä, joka hiipi tajuntaan koko ajan voimakkaammin. Hiuksissa tuoksui tupakka ja nauroin sille väitteelle, jossa sanottiin ettei enää koskaan - sekavia ajatuksia, tyhmää avautumista tietyistä asioista ja ehkä niissä mun sanoissa olikin enää pelkkiä totuuksia. Keskusteluja vähän mistä sattuu ja kohta tuijotin tietokoneen näyttöä, kun joku muu kirjoitti mun blogiin täysin samalla tyylillä kuin mäkin - samoilla sanoilla ja lauseilla, ehkä se vaan tuntee mut liian hyvin. Sekavuus otti valtaansa ja ehkä tässä vaiheessa olisi järkevää kertoa, ettei mulla oikeastaan ole kovinkaan montaa muistikuvaa seuraavien tuntien tapahtumista. Enkä mä toisaalta halua muistaakaan, sillä ehkä niillä tapahtumilla ei ole mitään merkitystä mun elämässä ja mä haluaisin unohtaa tiettyjä ajatuksia ja lauseita - kelata siihen kohtaan, jossa herään katsomaan salkkareita kahdeksan aikaan aamulla ja nukahtaa sitten uudelleen sekavana.

Sunnuntaiaamuna hermostumista taukoamatta soivaan huonoon biisiin ja hyvästelin sen ihmisen, jonka kanssa vietän tammikuussa yhden viikonlopun kaupungissa, jossa mä en ole koskaan ennen käynyt - kotimatkalla päätöksiä tulevan illan suhteen ja kahdeksan jälkeen istuin taas autossa katuvalojen kertoessa tarinaa tämän kaupungin ihmisistä. Lisää humaltumista ja tosi hyvien ideoiden seurauksena ehkä maailman hienoin videopostaus, jonka voitte käydä katsomassa Annin blogista. Musiikkia, keskusteluja yllättävistä aiheista ja kiljuin, kun mua kidutettiin jostain aivan käsittämättömästä syystä - nukahtamista johonkin aikaan aamuyöstä ja aamulla Lauran huoneen ovessa kirjeitä liian vaikealla käsialalla.

Maanantai-ilta näytti täysin samalta kahden edellisen illan kanssa ja nyt palataan siihen hetkeen, kun räntäsade piiskaa kasvoja mun kävellessä öisillä kaduilla. Se ilta oli täynnä syitä ja seurauksia, joiden ansiosta olin kerennyt saman illan aikana ahdistumaan tekstiviesteistä, humaltumaan suloisesti, ahdistumaan ihmisten takia, kävelymatkan jälkeen nauramaan lautapelille ja kävelemään takaisin lähtöpisteeseen - huutamaan puhelimessa ja sittemmin hymyilemään peilin edessä, kun kaikki olikin ihan hyvin. Helvetin hyvää musiikkia, mä en tunnistanut tuttuja biisejä ja puhuin siitä uudesta rakkausbändistä - uskalsin kysyä rehellisiä vastauksia vaativia kysymyksiä ja sanoin, etten halua mua verrattavan keheenkään ja asioilla on tapana muuttua.

Pieniä valheita, sillä eivät ne asiat mihinkään muutu ja mä olen vaan liian heikko kertomaan oikeaa tarinaa yhtään kaunistelematta - liian heikko tekemään mitään, mutta sillä ei ole mitään väliä. Nukahtamista erittäin sekavana ja aamulla kaikki oli vielä sekavampaa, tuijotin valkoista kattoa monta tuntia miettien elämän suurimpia kysymyksiä ja makasin osittain sängyssä nauraen kaikelle mahdolliselle - nyt mä alan taas kuulostaa angstiselta, vaikka oikeasti mä olin onnellinen aina siihen asti, kunnes Teemu toi mut kotiin puoli viiden aikaan illalla.

Ja sekin johtuu vain siitä,
että väsymys otti musta vallan

eikä mulla ollut voimia taistella sitä vastaan.

tää show ei pääty niinkuin suunnittelin

2011-12-04T16:55:00.006+02:00

päivät toistaa samaa kaavaa
tyhjäksi hiljalleen kaivertaa
mihinkään en tartu kiinni
en jotenkin enää osaa

ajatuksilla väärillä leikin
onnellinen vaiko onneton
en tiedä miltä nyt tuntuu
tai kuka mun mieltäni määrää

hello december

2011-12-01T19:09:00.005+02:00

Joulukuun ensimmäinen päivä ja mä olen istunut koko päivän kipeenä kotona, nähnyt järjettömän sekavia unia kuumeen takia ja ulkona ei ole vielä merkkiäkään talvesta - no enhän mä vieläkään toivoisi mitään muuta, kuin valkeaa maata ja kahdenkymmenen asteen pakkasia. Jokatapauksessa, joulukuun kunniaksi mä olen tänään polttanut kynttilöitä ja katsonut tajuttoman ihania jouluelokuvia. Syönyt vähän liikaa pipareita, suunnitellut vihdoin joululahjatoivelistaa ja päässä soi uudet versiot vanhoista joulubiiseistä - niistä, joista tulee aina mieleen ajan kultaamat lapsuuden joulut.

Polttanut sormenpäitä kynttilän liekissä ja nauranut sille, että joskus sä kielsit mua tekemästä niin. Syönyt tummaa suklaata, huokaillut vanhoille blogimerkinnöille viime joulukuulta ja kirjoittanut taas vaihteeksi kauniita lauseita ruutupaperille. Halunnut kirjoittaa kirjeen joulupukille, koska mä en koskaan lapsena niin tehnyt - rakas joulupukki, tänä vuonna mä toivoisin muutamaa uutta levyä ja salmiakkisuklaata. Hiljaista onnellisuutta ja salaa mä hymyilen avatessani joulukalenterin ensimmäisen luukun - musta tuntuu, etten mä tule koskaan olemaan liian vanha tälläisille turhuuksille.

love like winter

2011-11-30T17:15:00.011+02:00

kuvat we♥it

Jos mä saisin esittää vain yhden toiveen, mä toivoisin pysyvien lumien mukana tulevaa mielettömän kaunista talvea. Kylmiä aamuja, hiljaista lumisadetta katuvalojen loisteessa ja kyllähän te ymmärrätte. Ihan oikeesti, huomenna on joulukuu ja talvesta ei taida olla toivoakaan tuon vesisateen takia - ärsyttää pilata kengät jokaisella kotmatkalla tuon ilman takia, katella harmautta joka paikassa ja olisko se liikaa pyydetty, että seuraavat lumet jäisivät pidemmäksi aikaa kuin kahdeksi päiväksi?

Lopuksi voin myöntää kuuluvani niihin ihmisiin,
jotka odottavat talvea aina enemmän kuin kesää.

once my heart beat to the rhythm of the falling snow

2011-11-29T21:13:00.014+02:00

Pimeänä aamuna hymyilen kuistilla viattomuudesta tarinoivalle lumelle, joka oli yön hiljaisina tunteina maalannut lyijykynällä väritetyt kadut taas vaihteeksi lumenvalkoisella - jalkojen alla pakkasessa jäätynyt tie lumen alla ja nauran itselleni kaatuessani seitsemän kertaa saman kotimatkan aikana. Lumisilla kaduilla ajatukset vaeltavat viime aikojen tapahtumissa ja mä en pysty ymmärtämään puoliakaan kaikesta siitä, mitä tässä kaupungissa tapahtuu. Millään ei ole järkevää suuntaa ja kaikki menee järjettömän väärin - ei kukaan jaksa enää ajatella, mennään vaan eteenpäin millä tavalla tahansa.

Mä ajattelen turhankin paljon ja kädet jäässä katselen maailmaa kameran linssin lävitse - mä olen kuvannut tällä viikolla enemmän kuin aikoihin, mutta jostain syystä ne kuvat eivät ole päätyneet blogiin asti. Kuusen oksalta kylmää lunta suoraan mun niskaan, mä istun lumisten puiden keskellä ja hymyilen kahdelle maailman suloisimmalle koiralle, jotka nauttivat tästä elämästä täysin aidosti. Nykyään mäkin osaan nauttia asioista aidommin kuin ennen, elän hetkessä pelkäämättä tulevaisuuden vaikeutta ja piirrän sydämiä ruutupaperin reunaan - kuuntelen taas samaa musiikkia kuin vuosia sitten ja olen vähintäänkin helvetin onnellinen kaikesta, vaikken mä osaakaan mainita järkevää syytä tälle loputtomalle hymyilemiselle.

we never believed in last goodbyes

2011-11-27T22:18:00.000+02:00

together we’ll see through angels’ eyes

Sunnuntaiaamuna heräsin hiukset takussa ja mietin, etten edes muista milloin viimeksi olisin herännyt jostain muualta kuin omasta sängystä - sekavat fiilikset ja hymyilin lumisateelle, sitä mä rakastan melkein yhtä paljon kuin hyvää musiikkia. Kahdentoista aikaan seisoin harmaalla kadulla meikit poiskilla ja hymyilin ohikulkijoille, jotka kääntyivät vielä katsomaan taakseen. Hei vaan kaikki, tältä näyttää tyttö onnellisuutta täynnä olleen illan ja huonosti nukutun yön jäljiltä - mä olisin voinut nauraen huutaa, mutta päädyin vain hymyilemään vähän lisää.

Illalla pelkkää vesisadetta ja pidin itseäni väkisin hereillä, kunnes se alkoi tuntua ylivoimaiselta ja luovutin nukahtaessani harmaan viltin alle - sekavuutta huutavia unia ja heräsin miettimään, ettei sellainen voisi olla mahdollista. Kynttilän valossa hetkiä Von Hertzen Brothersin kanssa, silmät kiinni hukuin siihen täydellisyyteen ja hetken oli kauniimpaa kuin aikoihin.

and everyone else has always been, always been wrong

2011-11-27T21:16:00.017+02:00

Lauantai-iltana hengattiin maailman ihanimman Lauran kanssa meillä loistavien biisien täyttäessä mun huonetta - oltiin järkyttyneitä joistaki asioista, naurettiin ihmisten muuttumiselle ja juotiin sivistyneesti hienoja juomia. Puhuttiin pitkästä aikaa kaikesta maan ja taivaan välillä, ei uskallettu koskea kotiviiniin ja sanottiin, että tietyistä biiseistä tulee mieleen tietyt ihmiset. Jollain tavalla järjettömän onnellista, mä mietin istuessani autossa pääkadun jouluvalojen loisteessa ja nousin autosta korkean kerrostalon takapihalla - liian aikaista mennä bileisiin, mietittiin ja suunnattiin eräiden hienojen ihmisten luokse.

Ilotulitusten ääniä parvekkeelta, humaltumista jo pelkästä typerästä onnellisuudesta, tekstiviesteillä naurettavia tosiasioita ja Teemu soittamassa akustista kitaraa - mäkin voisin joskus tehdä lähempää tuttavuutta kitaran kanssa, kun sekin on ollut suunnitelmissa vähän liian kauan. Paikasta toiseen kävelemistä, mielestä suurimmaksi osaksi kadonneita keskusteluita, kilpikonnan silittämistä ja mua ei ymmärretty, kun kehuin erästä bändiä vähintäänkin maailman parhaimmaksi. Enkä mä sitä ihan turhaan kehunut, sillä pimeillä kaduilla sanojen i've always been right, the word makes me strong, always been right and everyone else wrong kantautuessa korviin mä mietin, ettei sen onnellisemmaksi voi enää edes tulla. Kämppä täynnä mulle vieraita kasvoja ja istuin sohvalla miettien ihan vakavissani, että mitä mä teen siellä - en osannut olla ja muutamien hetkien päästä teki mieli huutaa tyhjillä kaduilla taas niitä hienoimpia biisien lyriikoita. Luovuuden purkamista kellon ollessa kolme yöllä, hillitsemätöntä nauramista ja nukahdin onnellisuudesta sekavana.

can you hear me as i scream

2011-11-25T23:55:00.007+02:00

Näiden kolmen päivän aikana mä olen taas saanut kunnolla otteen tästä elämästä ja uskaltanut myöntää, että neljän viikon yksinäisyys on saanut aikaan positiivisia muutoksia - uskallan väittää olevani henkisesti vahvempi kuin ennen, sillä mä olen ehkä vihdoin päässyt yli tämän vuoden aikana tapahtuneista asioista. Mä en enää itke katkerien muistojen takia tai kirjoita melankoliaa huutavia lauseita ruutupaperille, katsele kateellisena vastaantulevia onnellisia ihmisiä tai katoa yön pimeyteen oman heikkouteni takia. Ihan todella, mä olen suurimman osan ajasta pelkkää onnellisuutta ja hymyilen aidosti elämän pienille asioille - mun ei tarvitse enää esittää mitään, sillä mä olen päässyt tavoitteeseen itseni suhteen.

Vesisade vei ensilumen pois ja jätti tilalle harmaan lukuisilla eri sävyillä maalatun maailman, mä en jaksa välittää siitä ja uudet pillifarkut aiheuttavat edelleen mustelmia. Tämä viikko on mennyt muutamassa silmänräpäyksessä ja tänään on jo perjantai, tämä kaupunki huutaa tyhjyyttään ja mä olen istunut tässä punaisessa nojatuolissa taas liian monta tuntia. Palkinnut itseäni suklaalla, tilannut itselleni joululahjoja ja kävellyt pimeässä metsässä hyvän musiikin kanssa pelkäämättä yhtään mitään - pimeyttä tai kaukana roihuavaa tulta.

Ollut aivan hiljaa ja tuntenut kylmiä väreitä, kun Von Hertzen Brothers soitti itsensä tänään suoraan mun sydämeen - no mä en muista milloin viimeksi olisin rakastunut johonkin bändiin tällä tavalla. Tässä on vaan jotain niin mielettömän hienoa, että mun on suljettava silmäni antaakseni musiikin täyttää koko tajunnan ja laitettava musiikkia paljon tavallista kovemmalle. Toistaa niitä sanoja biisien mukana ja miettiä, että täydellisyys on kätkettynä näihin biiseihin - mä olen sanonut monia bändejä täydellisiksi, mutta tässä tapauksessa mä todella tarkoitan sitä.

Viisi tuntia rakastumisen jälkeen päätin, että tätä täydellisyyttä on aivan pakko saada levyhyllyyn ja hymyillen kävin ostamassa kyseisen bändin uusimman levyn - sanoin, että tämän levyn ostamista mä en mieti kahteen kertaan. Istuin autossa kertoen toinen toistaan tyhmempiä juttuja ja naurahdin, kun alkossa myyjä onnitteli mua syntymäpäivän johdosta - kiitin kohteliaasti ja tunsin itseni tyhmän asialliseksi, sellainen mä en ole koskaan osannut olla. Huomenna mä ollut neljä viikkoa koskemattakaan alkoholiin ja aion juhlistaa elämän hienoutta todennäköisesti ihan hienossa seurassa, mutta nyt mä nukahdan uuden rakkausbändin uusimpaan levyyn ja kehotan teitäkin kuuntelemaan sitä.

enough for now

2011-11-24T16:35:00.004+02:00

Oon istunu tässä punaisessa nojatuolissa taas kahdesta asti, ollut hiljaa ja kerta toisensa jälkeen jäänyt kiinni biisien sanoituksiin. Oikeastaan mä olen jäänyt kiinni kaikkeen näissä biiseissä ja antanut ajatusten juosta hullun lailla tilanteesta toiseen, tänään mä uskallan ajatella asioita kunnolla ja haluan kiittää kaikkia teitä uusia lukijoita tämän soittolistan muodossa - kuunnelkaa nää biisit, koska näitä mä en osaa tänään kuvailla sanoin.

JA SOITTOLISTAAN TÄSTÄ!

i feel fine but i need you more

2011-11-23T19:15:00.009+02:00

Tänään synttärionnitteluihin heräämistä tuntia liian aikaisin, täytekakkua aamiaiseksi ja tajuttomia onnellisuuden tunteita uuden musiikin ansiosta - viisi maailman turhinta tuntia koulussa ja kotimatkalla sain yllättävästi synttärionnitteluja, soittimesta vanhoja biisejä sekoituksella ja mietin, että vuosi sitten niillä biiseillä oli järjettömän suuri merkitys mulle itselleni. Vuosi sitten istuin lukiolla kirjoittamassa argumentaatioanalyyseja ja unohtumassa omiin ajatuksiini historian tunnilla, yksin takarivissä mulla oli aikaa vaan olla opettajan selittäessä mielenkiintoista tarinaa Suomen kuningaskunnasta - olisi tehnyt mieli kävellä ulos siitä ovesta ja nauran sanoa, että mä täytän tänään vuosia.

Olisin mä tänäänkin halunnut lähteä kotiin monta tuntia liian aikaisin ja nauraa koko maailmalle, mutta en tiedä mitä hienoa on täyttää yhdeksäntoista vuotta - turha ikä muiden joukossa, melkein yhtä turha kuin seitsemäntoista. Postilaatikossa synttärikorttien lisäksi kortti jeesusfestareilta Meeriltä ja hymyilin tyhmästi, kun kaikkien niiden korttien joukosta löytyi kortti myös maailman ihanimmalta Lauralta - yllättäen mulla on taas järkyttävä ikävä, mutta lauantaina bailataan kuitenkin rajusti. Hetkiä täydellisessä hiljaisuudessa ja illalla etupihaa maalattiin kirkkailla jouluvaloilla, hukuin musiikkiin jäisillä kaduilla pimeyden turvallisessa sylissä ja nukahdin onnellisena kaikesta.

Mun synttäreiden kunniaksi julkaisen vielä tasan vuosi sitten kirjoitetun tekstin. Yhtäkään sanaa muuttamatta suoraan mustasta kansiosta ja näköjään historian tunnilta, sieltä takarivistä:

happy b-day to me

2011-11-23T00:01:00.003+02:00

Kun tää merkintä ilmestyy niin vuorokausi on just vaihtunu ja oon toivottavasti onnellisesti nukkumassa tai ehkä haaveilemassa prinsessalinnoista, valkoisista hevosista ja prinssistä, joka pelastaa mut maailman pahuudelta. Jokatapauksessa toivotan itelleni Janitan kortin mukaisesti suloisen vaaleanpunaista synttäriä - hyvää synttäriä myös Miley Cyrus, siisteillä tyypeillä on mun kanssa samana päivänä synttärit ja yhdeksäntoista on hienoin ikä koskaan!

it gets harder every day

2011-11-22T10:05:00.006+02:00

Kolmetoista yli kuusi tänä aamuna mietin, että kotiin jääminen kuulostaa helvetin paljon houkuttelevammalta kuin kouluun lähteminen - täällä mä kuitenkin istun, maailman kauheimmassa luokkahuoneessa ja koulupäivää on jäljellä vielä kuusi tuntia. Aika ei mene eteenpäin ja opettajan selittäessä luokan edessä ennakonpidätyksistä mä suunnittelen joululahjoja, ajatukset karkaavat jonnekin kauas ja tekisi mieli kävellä tuosta ovesta ulos sanomatta yhtään mitään. Sitä mä en kuitenkaan tee, päätän jaksaa vielä liian monta tuntia ja jaan teidän kanssa kaks kuvaa maailman parhaimmasta koirasta - ei se oikeesti oo noin läski, mutta kieltämättä naurettiin tälle tänä aamuna aika paljon.

and i don't know what i've done to me

2011-11-21T18:48:00.004+02:00

Maanantaiaamun karu todellisuus iski silmille tänään seitsemän minuuttia yli kuusi ja hautauduin peiton alle piiloon kaikelta - muutaman tunnin yöunet ja yritän vihdoin tottua siihen ajatukseen, että mun on pakko herätä epäinhimilliseen aikaan viisi kertaa viikossa. Koulun käytävillä hiljaista ja valot sammuvat mun nojatessa valkoiseen seinään, todetaan kaiken menevän maanantaisin suunnitelmien vastaisesti ja englannin tunnilla päässä soi hienoja biisejä. And i don't know where i've been and i don't know what i'm into and i don't know what i've done to me, se nainen laulaa mun pääni sisällä ja mä toivoisin olevani ihan jossain muualla - ulkomailla tai sitten jossain, missä todellisuuden voi hukuttaa mihin tahansa. Jätän menemättä koulukuvaukseen ja tuijotan tietokoneen näyttöä epäuskoisena, miksi mä olen päätynyt opiskelemaan kirjanpitoa ja miksi kellon viisarit juoksevat eteenpäin epätodellisen nopeasti - rakastun lumisateeseen ruokavälkällä ja kerron odottaneeni viattomuudesta kertovaa lunta turhauttavan kauan.

Kotimatkalla lisää hienoja biisejä ja huudan ilman ääntä, ajatukset lentävät pilvilinnoissa asti ja jalat koskettavat tukevasti lumenvalkeaa maanpintaa - märät kengät ja nauran jaloille, jotka ovat mustelmilla uusien pillifarkkujen takia. Viltin alta katselen mun lempielokuvaa ja on niin tajuton joulufiilis, että tekee mieli huudattaa joululauluja ja kirjoittaa joululahjatoivelistoja, vaikka enhän mä vieläkään tiedä mitä mä edes haluaisin. Mä en oikeastaan tarvitse mitään, mä mietin syödessäni karkkia ja järjestelen levykasoja uudelleen - eikä ne koskaan tule olemaan kunnollisessa järjestyksessä, kun aakkosjärjestys näyttää tyhmältä ja tyylilajien mukaan lajitteleminen on liian haastavaa.

ensilumi satoi tytön kasvoille

2011-11-20T14:43:00.011+02:00

Lauantai-illan sekavat keskustelut ja liian kovalla soitettu musiikki vaihtuivat sunnuntaiaamuna auringonsäteisiin ikkunaverhojen lävitse - 10:15 on sunnuntaisin epäinhimillinen aika herätä ja rakastuin yöllä sataneeseen ensilumeen niin palavasti, että hetkeäkään miettimättä suuntasin ulos kameran kanssa. Mä olen odottanut lunta valehtelematta aivan liian kauan ja en voi sanoin kuvailla sitä fiilistä, kun harmaa todellisuus alkoi peittyä puhtaanvalkoiseen lumeen jättäen jälkeensä pelkkää viattomuutta.

Hengitin kylmää ilmaa hiukset takussa ja naurahdin, kun kuulokkeissa soi kaikkien niiden syksyllä mun sydämen vallanneiden naislaulajien sijaan the usedia ja afia - näin käy joka vuosi, mun musiikkimaku vaihtelee vuodenaikojen mukaisesti. Niihin biiseihin mä piilotin viime talvena kasoittain hienoja tunteita ja musta tuntuu, että mä tiedän tasan tarkkaan miltä tuntuu ihastua ja täyttää vihkojen sivut pienillä sydämillä. Vaikka enhän mä todellakaan ole ihastunut tai mitään muutakaan. Ehkä se on kuitenkin hyvä asia, mä mietin ja katselin hentoon lumikerrokseen peittyneitä katuja kameran linssin lävitse. Kädet jäässä laitoin musiikkia kovemmalle ja suljin silmät sillä kuuden vuoden aikana tutuksi tulleella jäisellä laiturilla - en mä tiedä, ehkä ensilumi teki mut vielä tavallistakin onnellisemmaksi.

no measure of time with you will be long enough

2011-11-19T23:09:00.011+02:00

but we'll start with forever

Perjantai-iltana autossa istumista ja kaupungin valot pimeyden keskellä, kun näin pitkästä aikaa mun kavereita ja hymyilin typerästi jokaisessa tilanteessa. Pääkatua pitkin leffateatterille ja uusin Twilight oli loppujen lopuksi ihan jees, vaikka mulla onkin tietynlaiset ennakkoluulot kaikkia noita leffoja kohtaan - ensimmäisen leffan kävin kattomassa kahteen kertaan ja ostin viel itellenikin, mutta toisesta ja kolmannesta en viitsi edes puhua. Positiivinen yllätys, neljäs leffa oli helvetin paljon toista ja kolmatta parempi - huolimatta siitä, ettei se leffa tuntunut etenevän mihinkään sen kaksituntisen aikana.

Kahdeksan jälkeen lisää autossa istumista ja oltiin järkyttyneitä kaikesta, seisottiin pimeässä pihassa ja tupakansavun tarttuessa vaatteisiin mä mietin, että tiettyjä asioita tulee varmaan aina olemaan ikävä - joihinkin tilanteisiin palaisi milloin vain, jos siihen tulisi mahdollisuus. Hengattiin Ellalla salkkareiden merkeissä ja ajatukset liiteli vähän missä sattuu, tien toiselle puolelle ilmestyneet jouluvalot oli kauneimmat ikinä ja jossain vaiheessa istuin taas autossa - tällä kertaa meidän omassa autossa ja katselin pimeydellä väritettyjä maisemia matkalla keskustan kautta kotiin.

tämä on kuitenkin minun kaupunkini

2011-11-17T19:11:00.009+02:00

"myönnä jo itselles, et täältä pääse
et tule rikkaaksi, ehkä myös jää se
nuoruuden haave, maailma on suuri
kutsuva, kirkas ja maalattu juuri
pysyvillä väreillä"

Zen Café on jotain aivan mieletöntä ja biisistä toiseen mä hymyilen kasvoille jähmettynyttä hymyä - se jäi siihen viime viikolla, eikä se näytä lähtevän kulumallakaan. Kaupunki on väritetty lyijykynillä, harmaan eri sävyillä ja ihmisillä on koko ajan kiire johonkin. Ne polttaa tupakkaa kävellessään pääkadulla linja-autoaseman suuntaan ja vastaavat puhelimeen liukuportaissa, kun mä ihastelen joulukoristeita välittämättä maailman vakavuudesta.

Ryhdistäydyn hetkellisesti ja käyn ostamassa liian kalliita koulukirjoja, järjettömiä rahasummia kuuden viikon takia ja mua naurattaa kiittää asiallisesti ja toivottaa hyvää päivänjatkoa - mä en ole sellainen asiallinen ihminen, en mä osaa käyttäytyä kultaisten ja hopeisten sääntöjen mukaisesti. Mietin itseäni istumassa kirkossa sunnuntaiaamuna mummojen kanssa, harhailen harmailla kaduilla ilman päämäärää, säikyttelen ihmisiä liikennevaloissa ja en kuule musiikin läpi, kun mun nimeä huudetaan muutaman metrin päässä. Kaupunki huutaa apua harmaan sävyjen hukuttaessa sitä melankoliaan, mä jatkan pakonomaista hymyilemistäni välittämättä mistään ja mietin, että tähän pikkukaupunkiin mä kaikesta huolimatta kuulun - tämän kaupungin mä tunnen ja näille kaduille mun on helppoa palata, kun mikään muu kaupunki ei enää tunnu kodilta.

just wondering

2011-11-16T20:43:00.012+02:00

Eihän mikään ole enää niinkuin ennen,
se sanoo ja tuijottaa kaukaisuuteen

silmissään pelkkää tyhjyyttä.

Puree huultaan verille asti ja
hymyillen kertoo kaiken olevan silti paremmin kuin aikoihin.

well bring me down oh yeah yeah

2011-11-15T16:18:00.007+02:00

Aamuisin on pimeää mun hengittäessä kylmää ilmaa harmailla kaduilla, koulupäivät matelevat eteenpäin uskomattoman hitaasti ja mä kaipaan lukiota päivä päivältä enemmän - ehkä se pieni poika metallikaapissa lukkojen takana ja yleinen lastentarha-meininki on mulle liikaa, en mä tiedä. Ei meillä lukiossa laitettu muita ihmisiä metallikaappeihin tai huutamalla osoitettu tyhmyyttämme, valitettu viiden tunnin koulupäivistä tai ylipäätään käyttäydytty kuin lastentarhassa - joo mäkin valitan pitkistä koulupäivistä, mutta se johtuu vain hermojen menettämisestä. Kotimatkoilla mä hukutan todellisuuden mun lempibändien musiikkiin ja nauran sille, että tiettyihin biiseihin piilotetut tunnemassat saavat mut sulkemaan silmäni ja huutamaan niitä sanoja ilman ääntä.

Mä olen suunnitellut elämääni aina tammikuulle asti, kirjoittanut ruutupaperille tavoitteita loppuvuodelle ja ollut tajuttoman onnellinen pienien asioiden takia - ajatellut pitkästä aikaa pelottavan positiivisesti ja uskonut, että lopulta kaikki kuitenkin järjestyy. Saanut yllättäviä viestejä ja huokaillut Paulo Coelhon kirjoille ja kauniille sanoille, rakastunut taas vaihteeksi Ville Maljan täydelliseen ääneen ja tähän neuleeseen, jonka ostin viikko sitten kaupungin valojen leikkiessä keskenään - ne eivät enää kerro niitä vanhoja tarinoita onnellisuudesta vaan mä olen vihdoin päässyt mukaan niihin tarinoihin, mä olen osa sitä kauan kaipaamaani onnellisuutta.

you know this is your biggest mistake

2011-11-13T01:36:00.000+02:00

"But you let go 'cos your hope is gone and every answer fades away" siinä biisissä lauletaan ja mä hymyilen onnellisena uudessa huoneessani, seinillä ei ole enää katkeria muistoja yhtään mistään ja uudella parketilla askeleet tuntuvat kevyiltä. Tietokoneen näytöllä vilkkuu parhaan kaverin nimi ja mulla on järjetön ikävä, huudatan maailman parasta musiikkia pimeässä huoneessa liian kovilla äänenvoimakkuuksilla ja hymyillen laulan niiden hienoimpien sanojen mukana.

Täällä on väliaikaisia huonekaluja ja vain murto-osa mun tavaroista, mutta mä olen joka tapauksessa mielettömän rakastunut tähän huoneeseen - harmaisiin seiniin, valkoisiin huonekaluihin ja siihen fiilikseen, kun tämä huone tuntuu omalta pakopaikalta. En tiedä, mä oon nyt vaan tajuttoman onnellinen kaiken takia ja musiikki kuulostaa niin hyvältä, että voisin istua tässä koko yön fiilistelemässä tätä täydellisyyttä ja herätä aamulla tästä punaisesta nojatuolista. Ehkä meen kuitenkin nukkumaan onnellisena ja suosittelen teitä kuuntelemaan Ellie Gouldingia - ne biisit on jotain tajuttoman kaunista ja ne kuvaa mun fiiliksiä tällä hetkellä paremmin kuin mikään muu.

then you feel who you are

2011-11-11T11:05:00.001+02:00

sometimes, you need to step outside, get some air
and remind yourself of who you are

and who you want to be.

Niin mun piti tehdä eilen illalla, juosta pitkin pimeitä katuja ja antaa musiikin viedä mukanaan päästäkseni yli niistä ajatuksista - se on se tietynlainen tyhjä fiilis, josta pääsee nykyään yli helpommin kuin ennen. Tekee mieli palata takaisin siihen kaikkeen entiseen, mutta tällä kertaa mä vain muistutan itseäni omasta vahvuudestani ja siitä, ettei entiseen palaaminen lukeudu edes niihin lukuisiin vaihtoehtoihin.

Kuitenkin kaikki on järjettömän hyvin, eilen maailma pukeutui valkoiseen ja oli hetken aikaa taas tajuttoman kaunista - joo sitä mä olenkin odottanut. Tänään ei ole enää pakkasesta valkoista maailmaa, kaikki näyttää harmaalta ja mä istun koulussa tuijottamassa liian hitaasti eteenpäin matelevia kellon viisareita. Tunnin päästä mä palaan noille harmaille kaduille, rakastun onnellisuutta huutaviin biiseihin ja unohdun kirjaston hyllyjen väliin - ja kyllä, tänään on perjantai ja mä en tiedä millaisia suunnitelmia mun pitäisi kehittää täksi illaksi.

wednesday

2011-11-09T18:46:00.000+02:00

Marraskuun yhdeksäs ja ihan tosissani mietin, että missä viipyy kahdenkymmenenviiden asteen pakkaset ja kaiken tuon harmauden peittävä hohtavan valkoinen lumi? Tähän aikaan vuodesta kuuluisi näkyä muitakin merkkejä talvesta kuin tuo pakkanen, joka tuntuu poskipäissä ennen kahdeksaa aamulla mun pyöräillessä hyvän musiikin siivittämänä sille koululle, jonne mä en vieläkään tunne kuuluvani.

Mä vietän liikaa aikaa pianon vieressä ja mä voin melkein kuulla, kuinka sekin ivallisesti nauraa mulle - sä et sitten ole soittanut pitkään aikaan kunnolla, niin niillä on tapana sanoa. Pitäisi varmaan edes yrittää, mutta mä olen liian väsynyt keskittyäkseni tuollaiseen. Nukahtelen punaiseen nojatuoliin, luen samat turhaakin turhemmat uutiset netistä jo viidennen kerran tänään ja salaa kaipaan jo sekavan onnellisia perjantai-iltoja - tämä perjantai menee kuitenkin todennäköisesti maalatessa, sillä mä en jaksa enää asua tässä pienessä huoneessa ilman sitä niinsanottua omaa rauhaa. Ei auta valittaa, joten ehkä lähden tästä maalaamaan seiniä valkoisella ja nauramaan sille, että kuulostin taas järjettömän masentuneelta. Sitä mä en kuitenkaan ole.

ja miten kävikään että lapsuus se vain loppui

2011-11-08T17:00:00.006+02:00

Okei, tässä tilanteessa päättyy jokin ajanjakso mun elämästä - en osaa nimetä sitä, mutta se ei ole lapsuus eikä nuoruus - ja mä mietin, että kuinka paljon ihminen onkaan valmis tekemään unohtaakseen ne katkerimmat muistot? Ne muistot, joilla mä olen sävyttänyt mun huoneen violettejä seiniä ja pimeitä nurkkia aina seitsemännestä luokasta asti - ne muistot, jotka tulee mieleen erinäisistä biiseistä ja niistä käsiin piirretyistä salaisuuksista.

Mä en tee niillä muistoilla enää mitään, mä nauroin sunnuntai-iltana pakatessani tavaroita muovilaatikoihin ja muuttaessani väliaikaisesti asumaan talon toiseen päähän. Violeteille seinille on aika sanoa hyvästit, mä en enää jaksa havahtua niihin samoihin muistoihin kerta toisensa jälkeen istuessani siinä mulle rakkaimmassa huoneessa - tapettien mukana revin seiniltä niitä satuttavia muistoja ja nauran sille, että vastoin kaikki odotuksia mun huoneesta on pakko vaihtaa myös lattia. Joo mä odotan innolla, että pääsen muuttamaan takaisin mun omaan uusittuun huoneeseen.

and girl – remember to breathe right now

2011-11-07T08:47:00.004+02:00

Viikonloppuisin voi hetkeksi unohtua kaupungin valoihin ja autojen valokeiloihin, huudattaa onnellisuudella väritettyjä biisejä kylmyyden keskellä ja sulkea silmät liikennevaloissa - olla onnellinen pienistä asioista ja ihastua vastaantulijaan, jonka kasvoilta pystyi lukemaan kiireen. Piiloutua kameran taakse ja katsoa auton ikkunasta niiden tutuimpien ihmisten kävelevän jossain kaukana, istua pimeässä kynttilöiden valaisemassa huoneessa ja sotkea ruutupapereita maailman kauneimmilla sanoilla - niitä sanoja mä sävytän melankolialla, kun enhän mä muutakaan osaa. Rakastua täydellisiin elokuviin ja tanssittaa sormia mustilla ja valkoisilla koskettimilla silmät kiinni, jäädä kiinni viime syksyisiin teksteihin ja tehdä päätöksiä oman elämänsä suhteen, sillä muutosten kautta mä ehkä pystyn taas olemaan yhtä onnellinen kuin vuosi sitten.

yeah yeah she's dancing at the disco

2011-11-04T23:03:00.000+02:00

Radiossa liian usein kuultavia hittibiisejä järjettömän kovalla, värivalojen loistetta, satoja ala-asteelaisia, tajuttomat määrät erilaisia leivonnaisia, kauhukäytävälle pääseminen maksaa ja mä mietin, miksi mä istun torstai-iltana mun entisen koulun käytävällä äänien sekoittuessa mun päässä yhdeksi suureksi äänimassaksi. Vein leivonnaisia mun pikkusiskon luokan järjestämiin Halloweenkemuihin ja mun ei todellakaan ollut tarkoitus jäädä sinne koko illaksi, mutta jostain syystä pääsinkin kokemaan ensimmäistä ja viimeistä kertaa elämässäni ala-astediscon hienouden - mun ollessa ala-asteella tälläiset kemut kiellettiin, surullista sinänsä.

Ehkä mä todella olen jäänyt jostain paitsi, kun en koskaan ala-asteella päässyt käymään missään tuollaisissa - onhan noissa se tietynlainen tunnelma, joka ainakin ala-asteelaisille on jotain tajuttoman hienoa. Hymyillen seisoin portaissa ja katselin alhaalla tanssivaa porukkaa, tästä illasta ne puhuu varmaan seuraavat pari viikkoa ja ehkä vielä ensi vuonnakin.

elämään ei saa varoitustarraa

2011-11-04T13:07:00.007+02:00

ja vaikka saisikin
kuka niitä noudattaa?

Tajutonta, kuinka paljon hiusten värjääminen vaaleammaksi voi piristää koko elämää - kuinka herääminen tuntuu aamuisin helpommalta, kuinka kasvoille piirtyy hymyn tapainen pienimmästäkin syystä ja kuinka iltaisin nukahtaa onnellisiin ajatuksiin. Mä ihmettelen ääneen sitä, kuinka mä olen ollut tällä viikolla pelkästään iloinen hetkestä toiseen ja jatkan tyhmää onnellisuuttani myös silloin, kun kaikilla muille menee hermot kirjanpitotehtävien kanssa. Kotimatkoilla päässä seikkailee hienoja lyriikoita ja kotona ruutupaperit täyttyvät tavoitteista loppuvuodelle, nyt ollaan menossa vain ja ainoastaan oikeaan suuntaan - eteenpäin, sillä kaikki muut suunnat ovat vääriä.

Mä avaan joulukalenterin luukkuja kuukautta liian aikaisin, selaan nuottikirjoja ilman aikomustakaan koskea pianoon, poltan kynttilöitä hyvän musiikin täyttäessä huonetta ja otan televisiosarjat liian tosissani. Tarkastan sähköpostin liian harvoin, laitan kitaran epävireeseen ja oon mielettömän iloinen siitä, että sain torstaina kivaa postia - saapumisilmoituksen, jonka mukaan oon saanu paketin Levykauppa Äxästä.

Enkä mä mieti kahta kertaa, että lähdenkö mä heti hakemaan sen viikkoa etuajassa ilmestyneen Apulannan uuden sinkun. Kyseinen singlehän on 777 kappaleen painos ja jokainen näistä on bändin omin pikku kätösin numeroitu ja nimmaroitu eli voidaan pitää oikeastaan itsestäänselvänä, että tästä levystä tuli mulle maailman rakkain jo ennen ilmestymistään - itse biisikin on suorastaan järjettömän loistava ja voin sanoa, että tämän biisin perusteella odotan ensi keväänä ilmestyvää levyä enemmän kuin innoissani.

"Vaikka pitäisi niin itke en, kun hautaan kuolleena syntyneen unelman jostain siitä, mikä rakkaudeksi piirrettiin" siinä biisissä sanotaan ja mä istun hiljaa paikoillani. En osaa sanoa mitään tai jos osaankin, niin kaikki kuulostaa typerältä tämän täydellisyyden jälkeen - joo, tää biisi merkitsee mulle helvetin paljon ja mä voisin suositella kuuntelemaan sen.

Eli nyt klikkaatte tästä!

hey baby with a one two three four

2011-11-03T22:30:00.007+02:00

Ehkä marraskuusta tulee jollain tavalla parempi kuin viimeisimmistä kuukausista, ehkä lopetan kaverisuhteiden pilaamisen ja osaan taas olla parempi ihminen. Järjettömän epätodennäköistä, vaikka nämä kuukauden ensimmäiset päivät ovatkin olleet täynnä päätöksiä ja lupauksia - teoriassa musta olisi pitäisi tulla jotain sellaista, mitä en koskaan ennen ole uskaltanut olla.

Ensimmäinen päätös oli sanoa lopullisesti hyvästit mustille hiuksille, sillä mä en todellakaan ole se mustahiuksinen tyttö, joka saa kuulla emoläppää päivästä toiseen - mä en itke jatkuvasti, suunnittele parvekkeelta hyppäämistä tai ajattele pelkkiä negatiivisia asioita. "Älä tuu koskaan pyytämään, että alkaisin vaalentaa sun hiuksia" mulle sanottiin heinäkuussa mun päättäessä haluta mustat hiukset takaisin ja siinä mä istuin taas tiistai-iltapäivänä, katselin peilikuvan tytön hiusten muuttuvan mustista ruskeiksi. Oon erittäin rakastunu näihin hiuksiin ja vannon, että mulla ei tulla enää koskaan näkemään mustia hiuksia.

it's been like this since i don't know when, but it's great

2011-11-03T21:18:00.001+02:00

Viikonlopun sekavat fiilikset on vaihtunu näiden neljän päivän aikana onnellisuudeksi ja pystyn ehkä kirjoittamaan kaikesta taas kauniisti - jopa siitä itse viikonlopusta, joka loppui niihin sekaviin fiiliksiin öisillä kaduilla. Valehtelisin jos väittäisin, ettei perjantaina olisi ollut hauskaa kaikkien niiden parhaiden ihmisten seurassa - tyhmästi humaltumista, nauramista pienille asioille ja hymyillen puhuin kaikesta maan ja taivaan välillä. Olin valehtelematta onnellinen ja istuin pimeällä parvekkeella milloin kenenkin kanssa, kerroin totuuksia elämästä ja ajantaju oli käsitteenä järjettömän hankala. Ehkä se pienimuotoinen romahtaminen kuuluu jokaiseen perjantaihin, tälläkään kertaa mulla ei ollut mitään järkevää syytä siihen ja oikeastaan kaiken sen romahtamisen takana oli pelkkä sekavuus - en osannut hallita itseäni ja kerroin lisää totuuksia, joilla ei ole mitään merkitystä. Kaikesta huolimatta mä istuin vielä kauan sängyn reunalla, jatkoin typerää hymyilemistä ja kolmen jälkeen pimeillä kaduilla huusin parhaimpien biisien sanoja välittämättä yhtään mistään.

Lauantaina meillä oli tarkoitus juhlia halloweenia, mutta päädyttiin kuitenkin Niksun ja Janitan kanssa korpeen valokuvaamaan ja meille lukemaan maailman typerintä lehteä - ehkä lopulta istuttiin taas parvekkeella ja päätettiin lähteä kauppaan, koska halloweenin juhliminen kuulosti jälleen hyvältä idealta. Hyvää musiikkia Janitan ja Annin kanssa, ajatusten purkamista sanoiksi, vaihtamista kämpästä toiseen, naurahtamista hevialiakselle ja rakastin mun uutta objektiivia varmaan enemmän kuin mitään. Hyvästä fiiliksestä huolimatta humaltuminen jäi pelkästään suunnitelman tasolle ja jossain vaiheessa hyvät fiiliksetkin vaihtuivat sekavuudeksi, joo siitä mä en halua puhua yhtään sen enempää.

i'm losing my fucking mind

2011-10-31T18:39:00.001+02:00

Viikonlopusta on sekavat fiilikset ja tämän kaupungin kadut täyttyvät katuvalojen lisäksi autojen valokeiloista, niiden sekaan mä tunsin hukkuvani lauantain ja sunnuntain välisenä yönä - hengitin syvään ja lupasin, etten enää tee ensimmäistäkään virhettä. Mä tuijotan violettiä seinää tunnista toiseen ja tietokoneen näytölle ilmestyvät nimet ahdistavat, enkä mä tahallani ole halunnut sotkea muiden täydellistä elämää. Mä olen liian sekaisin kirjoittaakseni mitään järkevää viikonlopusta ja kalenteri juoksee eteenpäin tajuttoman nopeasti - marraskuussa on yksi odottamisen arvoinen päivä, eikä se päivä ole edes mun syntymäpäivä. Joo huomenna mä aloitan taas vaihteeksi uuden yksinäisen elämän ja kun mä sitten joskus haluan sosiaalisen elämäni takaisin, niin mä olen ehkä tarpeeksi vahva kestämään tätä elämää.

ja kun tuuli tarttuu hiuksiin, olen unohtanut sut

2011-10-28T00:27:00.008+03:00

Tänään maailma oli pelkästään harmaan eri sävyjä mun kävellessä bussipysäkille kaksikymmentä yli kaksitoista ja kylmän tuuliaisen leikkiessä hiuksilla mä päätin, että kerron teille tarinoita värikkäillä kuvilla ja kauniilla lauseilla - positiivisilla sanoilla, vaikka maailma peittyykin päivä päivältä enemmän harmaaseen. Bussissa nauramista tuttujen maisemien kiitäessä ohitse ja mä mietin kaikkia niitä mukavia hetkiä tässä kaupungissa, niitäkin on loppujen lopuksi tajuttoman paljon. Eikä niistä voi edes puhua, sillä randomhetkiä ja sekavan onnellisia iltoja ei pysty selittämään pelkästään sanoilla ja lauseilla.

Bussista poisjääminen siinä samassa paikassa, jossa jäin pois kolmen vuoden ajan jokaisena arkipäivänä - kävelemistä maailman tutuimmilla kaduilla, hämmentymistä karkkikaupan kyltistä ja päädyttiin Meerin luokse istumaan sohvalle, puhumaan vähän mistä sattuu. Nauroin ihmisten järjettömyydelle ja sille, että mä olen varmaankin kaikille se angstinen ja vihainen emotyttö eli jotain, mitä en ainakaan itse tunne tälläkään hetkellä olevani. Kirpparilla vanhojen kirjojen ja kalliiden takkien lisäksi liikaa vauvanvaatteita ja mietittiin, että pitää varmaan vuokrata vauva, jotta voidaan ostaa kaikki ne vauvanvaatteet sieltä.

Myös H&Mllä ylihinnoiteltuja vaatteita ja unohduttiin rakastumaan lasten vaatteisiin, jotka on selkeesti hienompia kuin naisten vaatteet - toisaalta ihan samanlaisia, mutta silti jotenkin houkuttelevampia. Röyhelöitä mekkojen helmoissa, kimalletta kengissä ja suloisia kuviointeja neulepaidoissa, mä olen varmaan ikuisesti lapsi ihastellessani näitä silmät loistaen. Taas liikaa vauvanvaatteita ja mä vannoin ostavani mun lapselle sitten kaikkia mielettömän ihania vaatteita, jos mä siis joskus muutan mieltäni lasten haluamisen suhteen.

Sokoksella kaikki muistutti mua joulusta ja itkin verta nähdessäni pöytien täydeltä joulukrääsää - mä olisin voinut ostaa kaiken ja leikkiä joulua, ellei sellaista pidettäisi typeränä. Hajuvesien tuoksuttelua ja mä suunnittelin haluavani joululahjaksi saman hajuveden kuin viime vuonna, siihen tuoksuun liittyy niin monia kivoja muistoja ja tunteita. Päässä soi Scandinavian Music Group ja toistan päässäni niitä sanoja, joihin jäin kiinni viime syksynä - hymyilin typerästi ja puhuin kameran valotusajan säätämisestä, ehkä sillä sitten on jotain merkitystä.

Taidelukiolla hengaamista ja kävin läpi mielessäni kaikkia niitä hetkiä, kun kaduin niissä pääsykokeissa totaalista epäonnistumista - eihän se enää mua haittaa, mä sain silti kolme elämäni parasta vuotta lukiossa. Ehkä se oli kohtalo, että mä päädyin epäonnistumaan silloin elämän tärkeimmältä tuntuvana hetkenä ja sain postia toisesta lukiosta. Joo mä väitän todella olevani onnellinen tapahtuneesta, vaikka lyseolla ei ollutkaan oppilaskunnan huonetta tai sellaista taikkarilaisten yhteishenkeä, jota aina välillä salaa kaipasin meidänkin lukioon.

Jälleen kaikelle nauramista ja myöhästyin tahallani bussista, kun kellon viisareilla oli kiire jonnekin - mulla ei ole kiire yhtään mihinkään, mä mietin istuessani mustalla tuolilla ja kertoessani, etten ole koskaan ollut teemabileissä. Ehkä mä olen jäänyt jostain paitsi, mä naurahdin ja kohta kävelin taas harmailla kaduilla kameran kanssa. Katselin kaikkea linssin läpi ja annoin musiikin täyttää tajunnan, askeleet olivat kevyitä ja tämä kaupunki ei saanut mua alakuloiseksi edes kylmän tuuliaisen heittäessä mun hiuksia siinä kadunkulmassa, jossa mä joskus huusin ilkeitä sanoja suoraan kasvoille ja vaivuin epätoivoon kaikessa siinä sekavuudessa - joo tänään mä olen ollut onnellinen, olkaa tekin.

uusin rakkaus

2011-10-26T01:27:00.002+03:00

Tulin esittelemään mun uuden rakkauden, jonka sain oikeastaan synttärilahjaks iskältä - oikealta nimeltään tämä on siis Samyang 8mm F3.5 Fisheye MF, mutta mulle tää on ainakin vähän aikaa uusi vauva muiden kivojen objektiivien joukossa. En osaa sanoo tästäkään mitään järkevää, mutta oon kyllä kieltämättä erittäin tyytyväinen tähän!

time flies

2011-10-25T00:34:00.001+03:00

On ehkä maailman parasta herätä sunnuntaiaamuna siihen, että mua pyydetään katsomaan vaaleanpunaisella, violetilla ja keltaisella väritettyä taivasta - unen ja todellisuuden raja oli häilyvä, kun mä tärisevin käsin kuvasin tajuttoman kaunista auringonnousua ennen kahdeksaa aamulla. Naurahdin peilikuvan tytölle, joka hiukset takussa hymyili edelliseltä illalta kasvoille jäänyttä hymyä ja räpsytteli silmiään kirkkaassa valossa.

Hotelliaamiaisella on ihan okei syödä enemmän kuin tarvitsisi ja miettiä, ettei sekään kuitenkaan ole liikaa - enhän mä edes tiedä mikä on oikeasti liikaa, eikä mun tarvitsekaan tietää. Maailma oli harmaan eri sävyjä, kun kävelin hotellin ovista ulos katsomaan rauhallista maisemaa pyynikin rannassa - hymyilin elämälle ja puhuin hienoilla sanoilla, toinen toistaan hienommista asioista.

Kaikella hyvällä on tapana päättyä aikanaan, mä mietin pakatessani laukkuja kahdentoista aikaan - istuessani autossa kamera sylissä ja käydessäni moikkaamassa sukulaisia. Tai ainakin viimeistään silloin, kun kyltit valtatien varressa kertoivat kotikaupungin lähestyvän pelottavan nopeasti. Mä suljin silmäni ja näin sekavia unia, joissa mut pelastettiin kerta toisensa jälkeen itseltäni - otettiin kädestä viidennentoista kerroksen parvekkeella ja mä olin liian sekaisin väittääkseni vastaan.

Enkä mä edes ole sellainen, mä mietin herätessäni huomaamaan olevani yhä lähempänä sitä ristiriitaisuuden kaupunkia. En uskaltanut enää nukkua, naurahtelin vanhoille iskelmäbiiseille ja tositarinoille tästä elämästä - seitsemän ihmistä Savonlinnan keskustassa sunnuntai-iltana vähän ennen kahdeksaa ja mä huokaisin syvään, sillä kaikesta siitä ahdistuksesta huolimatta mä aioin pitää lupaukseni onnellisuudesta.

the city lights are bright enough to blind me

2011-10-24T22:36:00.006+03:00

Lauantai-iltana kävelin keskustan pimeillä kaduilla ja rakastuin värivalojen tarinoihin onnellisuudesta, hajamielisesti katsoin maailmaa kameran linssin lävitse autojen valojen juostessa kilpaa pitkin pääkatua. Vastaantulijoiden joukossa ei yhtiäkään tuttuja kasvoja ja mulla oli tavallaan vapaa fiilis, täällä mä en ole kukaan tai mitään - silti enemmän kuin koskaan oma itseni, mutta eihän sitä kukaan täällä tiedä. Nauroin katuvalojen alla ja mietin, että neljän tunnin ajomatka on tarpeeksi pitkä välimatka mun ja sen ristiriitaisia tunteita herättävän kaupungin välille. Ehkä mun vaan piti päästä hetkeksi kauas kaikesta liian tutusta, jotta mä voisin löytää itseni kaiken sekavuuden keskeltä ja päättää taas yrittää olla rajattoman onnellinen - nauttia elämästä ja uskaltaa heittäytyä, elää enemmän hetkessä.

Ehkä mulla on taas voimia jatkaa eteenpäin, kun tavoitin karkumatkalla olleen onnellisuuden näiltä pimeiltä kaduilta - onnellisuuden lisäksi sain otteen myös itsestäni, katuvalojen loisteessa suljin silmäni muistaakseni kuka mä oikeasti olen. Kotikaupungin hiljaisilla kaduilla onnellisuudella on tapana karkailla minne sattuu, mutta tällä kertaa mä aion oikeasti yrittää jättää taakseni sen loputtoman alakuloisuuden.

i feel fine if i feel at all

2011-10-24T21:49:00.006+03:00

Perjantai-iltana oli rauhoittavaa katsella kauas jatkuvaa värivaloilla väritettyä maisemaa ja vastapäisen kerrostalon ikkunoissa näkyviä yksinäisiä valoja, huokaista onnellisuuden tunteelle ja sille, että sillä on tapana karata tähän kaupunkiin ilman mun lupaani - herätä kesken suloisen unen ja hymyillen ajatella, että Savonlinna on tarpeeksi monen kilometrin päässä. Ennen kymmentä aamulla valokuvausliikkeessä hymyilevä myyjä ja hymyilin takaisin, enkä pelkästään kohteliaisuuttani. Kävelin vesisateessa keskustan kaduilla ja nauraen kiersin vaatekaupasta toiseen - käytin suunniteltua enemmän rahaa, hymyilin vastaantulijoille ja hengitin syvään. Tässä kaupungissa se on mahdollista, syvään ja rauhallisesti hengittäminen.

Iltapäivällä istuin hotellihuoneessa ja mietin viime syksyä, sitä viikonloppua tässä samaisessa kaupungissa - silloin kaikki tuntui tajuttoman helpolta, mä olin jättänyt ongelmat taakseni pitkän yksinäisyyden aikana. Nyt ongelmia on muutama liikaa ja mulla ei ole voimia ratkaista niitä, mutta silti tämä kaupunki saa aikaan saman kuin viime syksynä - rauhallisuuden tunteen ja yhtäkkiä kaikki tuntuukin itsestäänselvältä, pitää vaan osata asennoitua oikealla tavalla. Hotellin käytävillä valkoisen lisäksi vihreää, hissiin jumittuminen lähinnä vaan naurattaisi ja ikkunasta näkymä järven yli keskustaan - aulan katossa valoja ja naurahdin ravintolassa juhliville ihmisille hienoine iltapukuineen, mun ei tehnyt mieli juhlia. Mä halusin vain olla ja nauttia hetken siitä, että kaikki on oikeastaan ihan hyvin.

palasia tampereelta

2011-10-24T16:10:00.004+03:00

TAMPERE102011 from Jenna Luukkonen on Vimeo.

Tampere oli jotain rauhoittavien lääkkeiden kaltainen pelastus - pään sisällä ei enää käydä taistelua koko maailmaa vastaan ja mä jatkan hymyilemistä, sillä kaikki on ihan hyvin. Mulla olis varmaan kolmen postauksen verran kuvamateriaalia tuolta hermolomalta, mutta univelat kuitenkin rajoittaa mun jaksamista niin paljon, että päätin mun edellisen videon tapaan jatkaa kertomalla muutamasta viime päivästä mustavalkoisilla palasilla.

mitäpä jos et aikuistu, pyörit tuolla pillifarkuissas ja olet kuuskyt

2011-10-20T21:44:00.009+03:00

Mä istun punaisessa nojatuolissa jouluvalojen valaistessa huonetta ja suljen silmät aina hetkittäin, kun tekee mieli unohtua omaan maailmaani. Spotify soittaa Samuli Putroa ja mä toistan niitä sanoja kerta toisensa jälkeen; tiedäthän että pysyn tässä vierelläsi maailman tappiin asti, vaikka tää nuoruutemme kesii väistämättä ja vaipuu vanhuuteen. Hymyilen elämän vaikeudelle musiikin täyttäessä tämän rakkaaksi käyneen huoneen jokaisen nurkan, tänään mä en jaksa välittää yhtään mistään ja ulkona pimeys saavuttaa yksinäisten katujen viimeisetkin kulkijat.

Elämällä on kiire jatkaa matkaansa eteenpäin ja mua ei huvita liikkua tästä hetkestä mihinkään suuntaan - tekee mieli huutaa kurkku käheäksi ja keinua musiikin tahdissa, olla suloisesti sekaisen pelkästä onnellisuudesta ja nostaa kädet ilmaan keskellä yleisömerta. Samuli Putro kuulostaa tänään tajuttoman hyvältä ja on pakko vielä toistaa sen biisin mukana, että mitäpä jos sä pelkäät turhaan ja elämä tapahtuu sinä aikana. Niin, mitäpä jos?

and i never knew i could feel that much

2011-10-20T21:42:00.003+03:00

colder than my heart, if you can imagine

2011-10-20T10:14:00.004+03:00

1. Kerro henkilö linkin kera blogissasi, joka lahjoitti sinulle tämän awardin.
2. Kirjoita 8 random faktaa itsestäsi.
3. Lahjoita tämä sama haaste 8 parhaalle blogille/bloggaajalle.

Katri haasto kaikki savonlinnalaiset bloggaajat tekemään tämän ja Pihla haasto samaan kaikki lukijansa, joten kaiken tän tylsyyden keskellä päädyin tekemään tän ja selittelemään itestäni kaikkee turhaa - jotai, mitä ette välttämättä vielä musta tiedä. En jaksa haastaa ketään erikseen tekemään tätä, joten haastan kans kaikki mun ihanat lukijat tekemään tän!

1. Tietyllä tavalla rakastan yksinäisyyttä ja sitä, että ei tarvii olla mitään kenellekään. Tarviin paljon aikaa ihan vaan itelleni ja jään naurettavan usein kotiin vaan sen takia, että haluun olla yksin - tavallaan oon onnellisempi yksin, vaikka se ei kuulostakaan mitenkään järkevältä. En pysty olemaan täysin oma itteni kenenkään seurassa ja tunnen usein jollain tavalla menettäväni otteen itestäni, kun ei ollakaan enää siinä turvallisessa minä itseni kanssa -asetelmassa. Kaikesta tästä huolimatta tarviin mun kavereita, enkä luopuis niistä mistään hinnasta.

2. Nykyään mun on helvetin vaikee luottaa keheenkään, koska oon saanu tajuta asioiden lähtevän eteenpäin kerroitpa ne kuinka luottamuksellisesti tahansa - kaikista parasta on kuulla itsestään tarinoita, jotka ei oo lähelläkään totuutta. Ehkä mun pitäis yksinkertasesti tyytyä nauramaan kaikille tarinoille ja hymähtää tietäen, että tässä maailmassa on kuitenkin vielä yksi ihminen, johon voin luottaa täydellisesti.

3. Kuuntelen musiikkia fiiliksen mukaan ja sen takia mulla on helvetin laaja musiikkimaku - rajansa kuitenkin kaikella, suomiräppiä en voi sietää. Niissä biiseissä on varmaan joku helvetin hieno sanoma, mutta mulle ne ei aukee millään tavalla - en saa niistä mitään irti ja voisin lyödä pään seinään jokaisen biisin aikana. En voi sietää myöskään niitä radiossa soitettavia hittibiisejä, jotka tehdään selkeesti vaan radiossa soitettaviks; niissä ei oo koskaan mitään uutta, eikä niitä kukaan oikeesti halua kuulla.

4. Oon aina vihannu pelejä facebookissa ja muistan, kun joskus lukioaikoina nauroin kaikille niitä pelaaville ihmisille. Järkevästi nimitin niitä tyhmiks ja nyt hävettää myöntää, että oon kuitenki itekki alkanu pelaamaan niitä - aina koukkuun jäämiseen asti, mutta tästä kaikesta voidaan syyttää vaan tylsääkin tylsempi koulupäiviä viime jaksossa.

5. En oikeestaan viihdy tässä koulussa ja mietin vähintäänkin joka päivä, että minkä takia istun itseäni kolme vuotta nuorempien teinien kanssa opiskelemassa jotain liiketaloutta, vaikka mun kiinnostuksenkohteet on helvetin kaukana tästä. Eihän liiketaloudessa sinänsä mitään vikaa ole ja oon tosiaan lähössä kahen vuoden päästä opiskelemaan tätä vielä lisää, mutta itse tähän kouluun en tuu varmaankaan koskaan sopeutumaan - tunnen itteni liian erilaiseks ja oon yhdeksännestä luokasta asti tienny, ettei juuri tämä koulu ole mua varten. Monien vastoinkäymisten takia täällä kuitenkin ollaan, eikä mulla ole aikomustakaan jättää tätä koulua kesken missään vaiheessa.

6. Oon alkanu käymään lenkillä ja tunnen huonoo omatuntoa, jos jätän käymättä lenkillä yhtenäkään iltana. Alunperin tää lähti siitä, että halusin vaan yksinkertasesti sanoo hyvästit muutamille kiloille - nykyään tästä on tullu pakkomielle ja se päivän kohokohta, kun saa olla hetken yksin musiikin ja pimeyden kanssa. Tavallaan tosi terapeuttista ja pakko myöntää, että kyllähän toi lenkillä käyminen selvittää ajatuksia ja auttaa jaksamaan tätä jatkuvasti huonompaan suuntaan muuttuvaa elämää.

7. Oikeesti mie puhun tällee helvetin tyhmän kuulosesti ja miusta on siistiä, kun monet savonlinnalaiset kirjottaa blogiaan tälleensä - ite en osaa, koska miun tekstit kuulostaa suhteellisen tyhmiltä tälleen kirjotettuina. Tai sit miusta tuntuu vaan luontevammalta kirjottaa tolla miun normaalilla kirjotustyylillä ja nytkii huomaan, että tää teksti takkuilee tavallista enemmän ja meinaan koko ajan vahingossa kirjottaa jotenki järkevämmän kuulosesti. Oon siis varmaan ensimmäisestä postauksestani asti jättäny tän savon murteen käyttämisen mahdollisimman vähälle, että kuulostaisin omasta mielestäni järkevältä - en mie kuitenkaan häpee tätä puhetyylii millään tavalla, en vaan osaa käyttää sitä kirjottaessani blogia.

8. Huomenna suuntaan kohti Tamperetta ja unohdan vähäks aikaa kaiken, mikä liittyy tähän astetta ikävämpään kaupunkiin. Viikonlopun hermoloma kaikesta tästä ja voin sanoa olevani erittäin onnellinen päästessäni siihen kaupunkiin, josta olin toivonu mun uutta kotikaupunkia - ehkä vielä joskus, nimittäin siellä tunnen olevani enemmän kuin kotona.

life isn't that simple and you know it

2011-10-19T21:18:00.002+03:00

Meistä kerrotaan väärenneltyjä tarinoita ja mä nauran pääni sisällä sille, ettei mikään voi kuulostaa oikeasti niin järjettömältä - huokaisen syvään ja hautaudun omiin ajatuksiini, niihin kaikista katkerimpiin. Niistä ei pääse irti ja mun tekee mieli rankaista itseäni vääristä ajatuksista, annan kuitenkin olla ja yritän taas tottua ajatukseen liian nopeasti muuttuvasta elämästä. Valmiiksi käsikirjoitettua elämää, jonka ainoana tarkoituksena on tehdä kaikesta mahdollisimman vaikeaa - silti niin ennalta-arvattavaa, enkä mä jaksa yrittää muuttaa huonosti kirjoitettua käsikirjoitusta parempaan suuntaan.

Käsikirjoituksesta poikkeavan onnellista, kun maailman paras koira täytti tänään yksitoista vuotta. Koiravanhus lyö mua leikkisästi tassullaan ja hymyillen naurahdan sille, ettei mikään pysty piristämään mua samalla tavalla - onnea rakas, ehkä meille on käsikirjoitettu vielä monta yhteistä vuotta.

do what you what you want if you have a dream for better

2011-10-14T15:09:00.005+03:00

Viiden vuoden odotus palkittiin, kun kävin keskiviikkona ostamassa sen liian kauan odotetun levyn - taideteoksen oikeastaan, koska tää on jotain ihan tajuttoman hienoa. Odotukset ylittäviä biisejä toinen toisensa jälkeen ja voi valehtelematta sanoa, ettei se viiden vuoden odottaminen ollut millään tavalla turhaa. En mä tiedä, ei tätä voi pukea sanoiksi - tämä levy on uskomatonta musiikista aina kansilehtiseen saakka.

say it's over, yes it's over but i need you anyway

2011-10-14T14:31:00.003+03:00

Selkärangassa asti tuntuvaa musiikkia ja mun tekee mieli sulkea silmät, hukkua siihen järjettömään fiilikseen ja päättää olla taas vaihteeksi vahvempi kuin pitkään aikaan - antaa kaiken vain olla ja piiloutua kuoren alle, ettei mikään enää pääse satuttamaan. Tätä fiilistä mä en halua pilata millään turhilla ajatuksilla ja pakkomielteillä, joista ei pääse eroon edes huutamalla - niille ei saa antaa valtaa, sillä ne eivät päästä sua otteestaan.

Jokatapauksessa, tällä hetkellä kaikki tuntuu liiankin hyvältä ja musiikin hakatessa tajuntaan mun kasvoille jähmettyy jokin hymyn kaltainen - mulla kerrankin on ihan hyvät fiilikset tämän illan suhteen, joten ehkä mä jatkan hymyilemistä illallakin. Positiivista asennetta, sitä tässä ollaan haettu koko ajan ja mä tajusin sen näköjään suhteellisen myöhään - tästä lähtien kaikki on toisella tavalla ja mä hymyilen ilman järkevää syytä.

meiltä on viety kaikki silmiemme alta

2011-10-12T22:37:00.005+03:00

Taas vaihteeksi mä kirjaan ylös kaikkia tekemiäni virheitä vuoden takaa ja kävelen kuun valaisemilla kaduilla miettien, missä vaiheessa kaikki alkoi mennä väärään suuntaan - missä vaiheessa mä olisin vielä voinut korjata kaiken? Ehkä kaiken kuuluu mennä näin, mä ajattelen haikeasti ja katoan pimeyden syliin piiloon muulta maailmalta, puren huulta verille asti hymyilläkseni edes väkisin ja rakastan biisien lyriikoita enemmän kuin elämää. Siedätyshoidon lailla niin kauan että tahto murtuu, ne sanat kaikuvat mun korvissa ja mä myönnän, että mun pitäisi vain totutella tähän uuteen tilanteeseen - koko ajan väärään suuntaan menevään elämään, vaikka se tuntuukin hirvittävältä.

we wish you a merry christmas

2011-10-10T21:18:00.019+03:00

Relient K - Angels We Have Heard On High | Relient K - We Wish You A Merry Christmas

Kauneimmista joululauluista niihin uusiin ja hymyilyttäviin joulubiiseihin, pipareiden tuoksusta joulukuusen lapsuudesta tuttuun tuoksuun, rauhallisuudesta ja kynttilöistä aina joulukortteihin, jouluvaloihin, joulukuusen koristeisiin ja joka jouluaatto tulevaan lumiukkoon - mä rakastan joulua sen odottamisesta aina niihin viimeisiin jouluajaksi laskettaviin päiviin asti. Mä rakastan niitä radiosta jatkuvasti tulevia joululauluja automatkalla keskustaan isovanhempien luokse, monta kertaa päivässä syötäviä jouluruokia, kirkossa istumista ja uskontunnustuksen lausumista tietäen, etten enää koskaan pysty lausumaan sitä tarkoittamatta niitä sanoja todella. Kynttilän valossa syömistä, joulukuusen alta löytyviä lahjoja ja niiden avaamista, kun niillä on tarpeeksi kauan aikaa kiusattu pikkusiskoa - lumisia katuja, kynttilöiden valomerta hautausmaalla ja kaikkea sitä kameran linssin lävitse. Onnellisuuden tunnetta myöhään illalla joulubiisien soidessa hiljaa taustalla, kun mä hymyillen tuijotan takassa roihuaviin liekkeihin.

Jouluun on kohta enää kaksi kuukautta ja mä olen huudattanut joulubiisejä jo monen viikon ajan - selaillut läpi vanhoja joulukuvia, polttanut kynttilöitä sateisina iltoina ja kaivannut keskustan lumisia katuja jouluvaloineen. Ikuinen lapsi ehkä, mutta niin on varmasti moni teistäkin - ehkä odotatte joulua melkein yhtä paljon ja hymyilette niiden tuttujen joulubiisien alkaessa soida kaupoissa, jouluvalojen ilmestyessä katukuvaan ja joulukalenterin luukkujen vähentyessä joulukuun ensimmäisestä päivästä lähtien. Lokakuun kymmenennen päivän rankkasateet ja mä toivoisin, että lumi täyttäisi kadut valkoisella ja joulukuu tulisi vähän nopeammin.

but i'm not the girl you think you know

2011-10-10T20:03:00.004+03:00

Varmaan aika turhaa edes sanoa, että olisin voinut jäädä mummolaan vielä muutamaksi päiväksi kuuntelemaan hiljaisuutta ja nukahtamaan rauhallisuuteen - siihen, kun kaikki tuntuu olevan tarpeeksi kaukana. Pakoilemaan todellisuutta syksyn väreihin ja lapsuuden muistoihin, mutta valitettavasti todellisuus oli tänä aamuna pelottavan lähellä, kun heräsin viiden aikaan puhelimen valittavaan ääneen ja peltikattoa piiskaavaan kaatosateeseen. Väkisin heräämistä ja seitsemän aikaan aamulla bussissa istumista, niillä ihmisillä on aina kiire jonnekin - mä katson typerästi niiden hermostuneita kasvoja ja nauran itsekseni, mulla ei ole kiire mihinkään.

Kuuden tunnin hermojen menettämisen jälkeen kotimatkalla hymyilin ajatuksille ja sille, että jonain päivänä mä olen kaukana tästä kaikesta - tai sitten lähellä, mutta mä olen kuitenkin eri ihminen kuin kaikkina näinä epävarmuuden täyttäminä päivinä. Ehkä jotain mitä mä ennen olen ollut, mä mietin ja sydän jätti lyöntejä välistä sanojen do what you, what you want if you have a dream for better lävistäessä tajunnan viiden vuoden odottamisen jälkeen. Kylmiä väreitä pitkin selkärankaa, kun Evanescencen uusi levy ylitti biisi toisensa jälkeen kaikki odotukset - kasvoille jähmettynyt hymy ja onnellisuus, mä en osaa pukea tätä täydellisyyttä sanoiksi.

it took so long just to feel alright

2011-10-09T13:18:00.004+03:00

i know i can’t take one more step towards you
'cause all that's waiting is regret

don’t you know i’m not your ghost anymore
you lost the love i loved the most

i learned to live, half alive
and now you want me one more time

and who do you think you are?

runnin' 'round leaving scars
collecting your jar of hearts
and tearing love apart

you’re gonna catch a cold
from the ice inside your soul
don’t come back for me
who do you think you are?

i hear you’re asking all around
if i am anywhere to be found

but i have grown too strong
to ever fall back in your arms

ooh, this is a place where your mind can escape

2011-10-09T11:50:00.006+03:00

Perjantai-illan sekavuuden jälkeen on ehkä maailman parasta päästä hetkeksi rauhoittumaan jonnekin, missä ei tarvitse olla kukaan tai mitään - kenenkään tai kenellekään. Jonnekin, missä voi vaipua omiin ajatuksiinsa ja hengittää rauhallisesti tietäen, että täällä mä olen turvassa maailman pahuudelta. Mummolassa ei ole enää mitään samanlaista kuin lapsuuden kultaisina vuosina, mutta silti tämä paikka on mulle tietyllä tavalla maailman rakkain - tänne mä voisin palata vielä vuosienkin päästä tajuamaan, että vapaus on maailman hienoin asia.

Istumaan pimeään portaikkoon yksin itseni kanssa, kuvaamaan auringonlaskuja laiturin päähän, huokailemaan kaiken täydellisyydelle ja nauramaan rantasaunalla kaikille kauniille muistoille - hukkumaan parhaaseen musiikkiin, joka huutaa että welcome to mystery. Tai ehkä mä palaisin vaan hengittämään rauhallisesti, sillä missään muualla se ei tunnu onnistuvan.

no, we don't care about the world today

2011-10-08T23:43:00.002+03:00

Eilen istuin sängyn reunalla maailman parhaimpien ihmisten kanssa ja humalluin alkoholin lisäksi myös typerästä onnellisuudesta, jolle ei ollut mitään järkevää syytä. Puhuin vähän mistä sattuu, halasin ihmisiä sekavana kaikesta ja parvekkeella sen kylmyyden keskellä salaa rakastin sitä kovaa tuuliaista, joka heitteli jossain kauempana puiden latvoja. Käytävillä mun mielessä juoksivat muistot vuoden takaa ja mä halusin unohtaa jokaisen niistä, jotta voisin jatkaa eteenpäin jäämättä kerta toisensa jälkeen kiinni kaikkeen entiseen.

Ensimmäinen perjantai-ilta pitkään aikaan, kun mä en saanut jonkinlaista hermoromahdusta ja osasin käyttäytyä suhteellisen hyvin. Katosin ihmisten kanssa pimeille kaduille, istuin sohvalla kertomassa elämän tosiasioista - siitä, etten voi arvostaa tiettyjä ihmisiä ja joistakin ei voi laskea irti edes tahtoessaan. Sekavan väsynyttä nauramista kaikelle, olin otettu pienistä kommenteista ja hymyilin onnellisena siitä, etten jaksanut välittää yhtään mistään. Puoli neljän aikaan aamuyöllä katosin yksin niille samoille pimeille kaduille, huudatin maailman parasta musiikkia ja purin huulta verille asti, etten itkisi pelkästä onnellisuudesta - vastatuulessa pyöräilin pimeitä katuja pitkin kotiin ja huusin mukana niiden biisien sanoja, elämä oli hetken vähän liian hienoa.

illaksi luvataan sadetta

2011-10-07T14:56:00.006+03:00

Hermojen menettämistä kesken seitsemän tunnin koulupäivien, melkein tekee mieli lähteä juoksemaan karkuun ja huutaa perään, etten mä palaa tänne enää koskaan. Kirjanpitoa viisi tuntia putkeen ja mä kaipaan lukiota enemmän kuin koskaan ikinä - nauran turhautuneesti kaikelle ja taistelen itseäni vastaan, kun kotona peilistä katsoo jotain aivan liian epätäydellistä. Täydellisyys on käsite muiden saavuttamattomien asioiden joukossa, eikä mulla tule koskaan olemaan voimia sen saavuttamiseen - täydellisen epätäydellinen, se riittää mulle ainakin toistaiseksi.

Kello kulkee liian hiljaa, ehkä patterit ovat melkein loppuneet tai sitten niillä viisareilla on jotain mua vastaan - en mä tiedä ja päätän olla onnellinen siitä tietämättömyydestä. Ulkona tuulee vielä kovempaa kuin eilen ja illalla sataa taas vettä, kun tämäkin perjantai-ilta toistaa sitä samaa tuttua rataa muiden perjantai-iltojen kanssa - mä humallun suloisesti parhaiden ihmisten seurassa ja yritän taas käyttäytyä kunnolla, vaikka pään sisällä myrskyää samalla tavalla kuin ikkunan takana siinä pimeydessä.

Hyvää perjantaita,

ryhdistäydyn tän blogin suhteen
nettiyhteyden toimiessa vähän paremmin.

sitten olen valmis sinun pitää omanasi

2011-10-04T07:44:00.022+03:00

Haluan hypätä vieraan auton kyytiin, hukata ainoat avaimet, pestä hiukset sadevesiämpärissä, kävellä kenkäni pilalle - näihin sanoihin mä jään kiinni kerta toisensa jälkeen kuunnellessani yhtä Scandinavian Music Groupin hienoimmista biiseistä. Haluan juoda miehen pöydän alle, väsyttää loput puheillani, lähteä kun pitäisi jäädä, jäädä kun pitäisi lähteä, ne sanat huutaen virtaavat mun tajuntaan ja jään miettimään, mitä mä oikeasti tältä elämältä haluan.

Toinen toistaan hienompia vastauksia siihen samaan vaikeaan kysymykseen, eikä mikään niistä kuitenkaan kuulosta ainoalta oikealta - mä haluan elämältä liikaa ja hukun ristiriitaisuuteen, kun mun tavoitteet puhuvat toisiaan vastaan. Mä olen pelkkää ristiriitaisuutta ja haluan tältä elämältä niin paljon, etten osaa pukea sitä kaikkea kunnolla sanoiksi, lauseiksi tai ainakaan järkeväksi tekstiksi.

Mä haluan olla vapaa ja antaa kaiken vain olla - hypätä ensimmäiseen junaan, nähdä suuria kaupunkeja, seisoa laivan kannella ja katsella tutun maiseman jäävän taakse. Lähteä sanaakaan sanomatta, heittää hyvästit kaikelle liian tutulle ja vanhalle, aloittaa jossain muualla aivan alusta ja öisin muistella ajan kultaamia muistoja susta ja kaikista niistä muista, jotka ovat tehneet mun tähän astisesta elämästä jollain tavalla parempaa. Mä en vain halua jäädä paikalleni varsinkaan tähän pieneen kaupunkiin, jonka kadut kertovat tarinoita yksinäisyydestä kymmenen aikaan illalla ja mä yritän olla näkemättä kaikkia niitä muistoja teatterin kulmalla tai isolla sillalla - mä olen jo nähnyt tämän kaupungin, mun on pakko päästä eteenpäin.

Joskus mä haluan asua valoissassa kerrostaloasunnossa, valvoa öisin istuen ikkunalla katsellen ohikiitävien autojen valoja, nukahtaa kesken sun lempibändin uuden levyn - herätä aamulla liikenteen ääniin, juoda kylmää kahvia ja katsella heräilevää kaupunkia neljännestä tai viidennestä kerroksesta. Hymyillen sulkea silmät radion soittaessa kerrankin hyvää musiikkia, kävellä pitkin syksyisiä katuja välittämättä yhtään mistään ja kaiken vapauden keskellä opiskella itseäni oikeasti kiinnostavia asioita riippumatta siitä, onko monen vuoden opiskeluissa mitään järkeä.

Soittaa pianoa kauniimmin kuin koskaan ilman minkäänlaista tietoa musiikin teoriasta, uskaltaa esiintyä suurelle yleisölle, olla menestyvä ja itsenäinen ihminen - nauraa pimeillä kaduilla keskellä yötä, pitää sinua kädestä ja humaltua suloisesti viileänä syysyönä. Herätä aamulla hiukset takussa ja meikit poskilla mistä sattuu, juhlia ilta toisensa perään ilman minkäänlaista syytä, kädet ilmassa hukkua musiikkiin mun lempibändien keikoilla ja nojautua olkapäätäsi vasten, kun musiikki kertoo maailman kauneimmista asioista hienoilla sanoilla. Nukahtaa viereesi kylminä öinä pimeyden tuntuessa liian pelottavalta - rakastaa ja tulla rakastetuksi, vaikka se kuulostaakin liian kliseiseltä.

Valokuvata kaikki maailman pienimmät ja kauneimmat kohdat, kulkea kameran kanssa vierailla kaduilla ja kirjoittaa kirjan siitä, ettei onnellisuus ole kiinni pelkästään rahasta tai hyvistä ihmissuhteista. Hävittää ne ainoat avaimet satamaan, nauraa omalle tyhmyydelleni ja ennen kaikkea olla tajuttoman onnellinen - herätä joka aamu tietäen, että mun elämällä on jonkunlainen tarkoitus.

'cause you're breaking me, shaking me

2011-10-04T01:17:00.004+03:00

Hieno sunnuntai-iltapäivä, kun kävellään metsissä ja syksyisillä kaduilla kameroiden kanssa - tehdään loistavia suunnitelmia tulevaisuuden varalle ja päätetään muuttaa sienen alle asumaan, vähän niinkuin smurffit. Kädet jäässä nauretaan maailman typerimmille jutuille ja istutaan mun entisen yläasteen pääovilla, kunnes pimeyden saapuessa lähden kävelemään niille vähemmän tutuille kaduille. Rakastun katuvalojen tarinoihin vapaudesta ja pelkään pimeää kadunkulmissa, juoksen karkuun jokaista näkemääni ihmistä ja tähtitaivaan alla soittimessa soi dead by aprilin crossroads, jonka sanoilla on käsittämätön merkitys mulle itselleni. Kertsin huutaessa, että 'cause there's nothing left worth taking there mä hymyilen väkinäisesti ja päätän, ettei enää tarvitse sattua.

se olisi koira ja sanois hauhau

2011-10-03T21:54:00.004+03:00

Lauantaina kävin kuvaamassa toista näistä meidän hauvoista - korvaamatonta kaveria ja maailman parasta koiraa eli Emmiä. Tässä tämän syksyn aikana mä oon oikeesti miettiny sitä tosiasiaa, ettei maailman paraskaan koira elä ikuisesti. Jonain päivänä maailman rakkain hauva nukahtaa ikuiseen uneen ja mä jään tänne lapsellisesti itkemään aivan samalla tavalla kuin yksitoista vuotta sitten, kun silloinen rakkain koira nukahti lopullisesti siihen havuista kyhättyyn majaan suuren puun alle. Mun on varmaan rehellisesti sanottava, etten tiedä kuinka tuun koskaan pääsemään yli tuon pystykorvan menettämisestä - se tuntee mut paremmin kuin yksikään mun kavereista ja katsoo mua tyhmästi, kun maailman romahtaessa istun seinää vasten huudattaen niitä samoja biisejä kerta toisensa jälkeen.

it's sad that what we had is dead and gone

2011-10-03T17:11:00.002+03:00

Perjantaina huonojen uutisten siivittämiä hetkiä, joita kukaan ei koskaan toivonut tai osannut edes pelätä - melkein sortumista ja purin huulta ollakseni edes kerran vahva. Halasin suloisesti humalassa ja kävelin keskustan pimeillä kaduilla Lauran kanssa, kerroin surullisenkatkeraa tarinaa liian nopeasti muuttuvasta elämästä ja muutamien hetkien kuluttua istuin sohvalla nauraen seinällä oleville valokuville. Nopeasti heitteleviä mielialoja siinä sekavuuden keskellä ja olisin voinut huutaa pelkästä pettymyksestä ihmisiä kohtaan, tukahdutin liian vahvoja tunteita ja istuin keskellä yötä kirkon pihassa - ohitse menneitä hetkiä ja kotimatkalla huusin sen biisin mukana, että what once was strong and filled with passion, has withered away and turned to nothing. Aamuyön viimeisillä tunneilla istuin punaisessa nojatuolissa ja päätin, etten mä ole enää se, joka jaksaa pitää yhteyttä ja välittää kaikesta huolimatta - kaverisuhteita poikki typerällä tavalla, sillä mä en vaan yksinkertaisesti enää jaksanut.

Lauantaina sukututkimusta pyöreän pöydän ympärillä ja nauroin saadessani tietää, että olen yllättäville ihmisille sukua - yritin unohtaa ne aamuöiset hetket ja halusin palata ajassa takaisin, tehdä kaiken oikealla tavalla. Sitä samaa mä varmaan yritin katsoessani liian monta jaksoa muumeja vanhalla vhs-soittimella, kirjoitin tulevaisuuden suunnitelmia ruutupaperille ja vastasin tekstiviesteihin tavallista kylmemmällä tavalla. Hämärässä metsässä kadotin itseni kameran taakse ja tallensin syksyn värejä kameran muistikortille, rakastuin ilta-auringon rauhoittavaan vaikutukseen ja huokaisin syvään - istuin omenapuun alla pimeän saavuttaessa puiden latvat ja nukahdin keskiyön aikaan olohuoneen lattialle kesken muumien.

you're vulnerable

2011-09-29T22:31:00.004+03:00

you've been acting awful tough lately
smoking a lot of cigarettes lately
but inside, you're just a little baby

 it's okay to say you've got a weak spot
 you don't always have to be on top
better to be hated than
loved, loved, loved for what you're not

mä haluan juosta pakoon ja unohtaa

2011-09-29T20:50:00.006+03:00

Tää on taas vaihteeks niitä päiviä, kun kyseenalaistaa oman elämänsä kokonaisuudessaan eikä oo enää täysin varma yhtään mistään. Antaa tuulen heittää hiuksia ja hymyilee auringonsäteille keltaisin lehdin väritetyillä kaduilla - pysähtyy tiettyihin biiseihin ja yrittää ottaa kiinni niistä ohitsevirtaavista muistoista, joihin voisi palata kerta toisensa jälkeen. Ehkä juuri niiden muistojen takia mä olen järjettömän sekaisin kaikesta, ajattelen itseäni vuoden takaa ja kirjaan ylös kauan sitten tekemiäni virheitä - niitä, joiden takia mä olen päätynyt tähän pisteeseen.

Jollain aivan tajuttoman oudolla tavalla mä olen alkanut kaivata entistä elämääni - tiettyjä ihmisiä, iltoja ahtaissa soluasunnoissa ja kävelemistä pitkin keskustan syksyisiä katuja. Nyt on vain maailman tutuimmat kadut väärällä puolella siltaa, katkeria lauseita päiväkirjan sivuilla ja hereillä vietettyjä öitä, joina mieleen tulee elämän vaikeimpia kysymyksiä: kuka mä todellisuudessa olen, mitä mä oikeasti tältä elämältä haluan ja mitä mä tunnen, jos en pakota itseäni tukahduttamaan jokaista mieleen tullutta ajatusta?

Palapelin lailla yritän rakentaa itsestäni kokonaisen ja jatkaa eteenpäin kaiken tämän epävarmuuden keskellä, mutta luovutan kerta toisensa jälkeen - mä olen liian väsynyt elämään tämän epävarmuuden kanssa ja haluan takaisin kaiken sen, mitä mun entinen elämä piti sisällään. Ehkei sun pitäisi kuitenkaan luovuttaa, mä kuiskaan itselleni ja täytän ruutupaperia listalla epävarmoista asioista - näihin sun pitäisi saada vastauksia, jotta sä pystyisit jatkamaan taas elämääsi eteenpäin.

Sitä vanhaa elämää tai itseäni mä en kuitenkaan tule saamaan takaisin, kaikella on ollut kiire muuttua tämän syksyn värittäessä maailmaa ruskean eri sävyillä - mä en kerennyt mukaan ja katselen laiturilla kauas ulottuvaa maisemaa. Huomenna mä kuitenkin ajattelin antaa kaiken vain olla ja nauttia elämästä, sillä elämä on elämisen arvoista kaikesta tästä epävarmuudesta huolimatta.

if you carry your childhood with you, you never become older

2011-09-26T21:59:00.008+03:00

Aina välillä pysähtyy miettimään, kuinka paljon kaipaakaan aurinkoisia kesäpäiviä mummolan laiturilla, mattotelineellä istumista huolettomina iltapäivinä, joululahjatoivelistan kirjoittamista, puussa istumista ja niitä suuria salaisuuksia, joita ei sitten saa kertoa muille - lapsuuden kultaisia vuosia, joista on jäljellä enää toinen toistaan suloisempia muistoja. Antaisin varmaan mitä vaan, jos voisin palata hetkeksi takaisin lapsuuteen; vaaleahiuksisen pikkutytön onnelliseen elämään keinumaan taivaisiin asti ja nauramaan sanalle aikuisuus.

Nyt sana aikuisuus kantautuu mun korviin kirosanana, enkä mä halua hyväksyä elämän tosiasioita - aikuisuus tarkoittaa mulle jatkuvaa työntekoa, katoavia ystävyyssuhteita ja jatkuvia rahaongelmia. Väistämätön paha, mä mietin istuessani tänään hiustenpidennyskoulutuksessa äitin kanssa ja hymyillen katselin hyväntuulisia ihmisiä ympärilläni, söin kakkua valoisassa ruokasalissa ja kävelin mummolaan kylmyyden kietoessa mut syliinsä. Mummon synttäreillä lisää kakkua ja iloisesti tervehtivä koira, jonka elämästä ei onnellisuutta näytä puuttuvan - kaikkihan me ollaan tavallaan onnellisia, mä huokaisin auton takapenkillä kahdeksan jälkeen illalla autojen valojen juostessa kilpaa keskenään.

more than yesterday

2011-09-25T18:32:00.009+03:00

Pitkästä aikaa kunnon sunnuntaifiilikset ja yhdentoista aikaan aamulla mä päätin, että tänään mä en jää sohvalle makaamaan koko päiväksi - istuin märällä nurmikolla kameran kanssa ja täytin muistikorttia viidelläsadalla uudella kuvalla kaikesta liiankin syksyisestä. Nauroin puussa istuvalle pikkusiskolle, kävelin oranssin ja ruskean sävyillä väritetyillä kaduilla loistavan musiikin kanssa ja ajatusten lentäessä korkealla pilvilinnoissa mä mietin, että onnellisuuden voi löytää yksinäisyydestä.

Punaisessa tuolissa syvään huokaisemista ja ajatus siitä, että välillä tekee mieli juosta pimeillä kaduilla ja kuunnella musiikkia, joka huutaa maailman kauneimmista asioista turhankin kliseisesti - tuntea jonkun kasvavan rintalastan alla liian suureksi ja luovuttaa tunteiden ollessa liian vahvoja, silloin tietää olevansa elossa. Dead by Aprilin ensimmäinen levy on täynnä noita kliseisiä biisejä rakkaudesta, eikä tämä toinenkaan levy näytä tekevän poikkeusta. Jokatapauksessa tämäkin levy on vähän liian suuri rakkaus ja mun on pakko sulkea silmät neljännen biisin kertsin huutaessa, että

i miss you more than ever
more than i can put to words
every day is getting harder
to leave it all behind

ja ehkä vähän naurahtaa kaikelle sille kliseisyydelle. Päiväkirjan sivuilla tarinoita heinäkuun sekavilta illoilta ja mustalla tussilla kirjoitettuna se tosiasia, ettei elämässä pääse eteenpäin ottamatta sitä ensimmäistä askelta - tänään mä otin sen ensimmäisen askeleen kohti uutta elämää ja päätin, että kaikista ristiriitaisista tunteista huolimatta mun on aika jatkaa kohti onnellisuutta.

some things just never change

2011-09-24T21:01:00.004+03:00

Fredag from Jenna Luukkonen on Vimeo.

Mä olen rikkinäinen ja sekaisin, yritän epätoivoisesti saada otetta tästä elämästä tai edes itsestäni ja piiloudun omiin ajatuksiini tuntikausiksi - en saa mitään aikaiseksi ja haluan antaa kaiken vain olla, sillä millään ei ole mitään merkitystä. Päivästä toiseen hukutan itseäni musiikkiin tutuilla kaduilla, tuijotan tietokoneen näyttöä turhautuneena, istun autossa sadepisaroiden törmätessä tuulilasiin, kuuntelen musiikkia vuosien takaa, soitan pianoa täydellisen väärällä tavalla ja kameran muistikortti on täynnä turhaakin turhempia kuvia. Mulla ei ole periaatteessa minkäänlaista inspiraatiota tämän blogin suhteen, mutta päätin tarjoilla teille ensimmäistä kertaa videomateriaalia musta itsestäni - mustavalkoisen videon siitä, millaiselta mun jokainen päivä on viimeisten kahden viikon aikana näyttänyt.

Mun elämä on sarja itseään toistavia päiviä ja mä suunnittelen suuria muutoksia, joita ei koskaan tule tapahtumaan. Joillakin asioilla vaan ei ole tapana muuttua - mun elämä tulee aina olemaan täynnä ristiriitaisuutta ja sä et katoa mun mielestä edes öisin.

i told another lie today

2011-09-24T00:22:00.002+03:00

Ehkä maailman turhimpia mutta silti suloisimpia päiviä - vapaus on ihana asia ja musta tuntuu, että vajoon koko ajan vaan enemmän omaan maailmaani. Omassa kauniissa maailmassani mä opettelen olemaan onnellinen ja kasvatan tätä kuorta ympärilleni, ettei sanoilla voisi enää satuttaa ja olisin turvassa kaikelta, kaikilta.

Pianon soittamista silmät kiinni ja sormet hyppivät koskettimelta toiselle. Väärässä järjestyksessä, väärässä kulmassa ja kaikki on pelkästään järjettömän väärin, niin se opettaja mulle kertoi sillä tämän syksyn ensimmäisellä ja viimeisellä soittotunnilla - mä nauroin ilkeästi ja päätin soittaa tästä lähtienkin täydellisen väärin. Suloisenkatkeria sanoja kynttilänvalossa ja mä suljin järjettömän monta totuutta ylimpään pöytälaatikkoon, sillä te haluatte mieluummin valheita. Itken mun lempileffoille, kulutan maailman parasta musiikkia ja vihaan teidän teennäistä onnellisuuttanne enemmän kuin mitään muuta - se oli totuus, joka unohtui mun käsivarsille näinä ristiriitaisuuden täyttäminä päivinä.