stop saying 'i wish' start saying 'i will'

Mä herään puoli kuuden aikaan aamulla kesken maailman suloisimpien unien, raahaan itseni väkisin kouluun opiskellakseni liian helppoa englantia ja hermostuakseni yhä uudelleen niihin ihmisiin, nojaan valkoiseen seinään pimeällä käytävällä ja päässä on ajatuksia muutaman kuukauden takaa. Se ihminen on nykyään jotenkin kaukainen, enkä mä tunnista itseäni niistä ajatuksista ja valokuvien tyttö näyttää liian heikolta selvitäkseen tästä elämästä - mä en ole enää sellainen henkisesti maailman heikoin ihminen, mä mietin ja tiedän olevani kerrankin oikeassa.

Kuudestatoista päivä tätä vuotta ja kuusitoista päivää siitä, kun kirjoitin ruutupaperille tavoitteita tälle vuodelle - no mä olen osannut päästää irti ja uskaltanut tehdä asioita, jotka olisivat ennen saaneet mut luovuttamaan. Bussissa ihmisten katseet eivät kohtaa toisiaan, painan stop-merkkiä tarkoituksella paria pysäkkiä liian aikaisin, sen korkean kerrostalon pihassa nainen polttaa tupakkaa ja maailmalla on kiire jatkaa elämäänsä eteenpäin. Kävelen tavallista hitaammin torisillalla, hengitän kylmää ilmaa ja lumenvalkeaan verhoutunut kaupunki saa mut hymyilemään itsekseni - päämäärätöntä kävelemistä soittimen soittaessa Scandinavian Music Groupia, tapaaminen vanhan kansakoulun toisessa kerroksessa ja sitten se voittajafiilis, joka on vieraillut näiden kuudentoista päivän aikana uskomattoman usein. Ehkä mä olen vihdoin oppinut elämään oikein ja tästä eteenpäin suunta on pelkästään ylöspäin, mutta sitä ennen mä voisin nukkua ne viisi tuntia ennen seuraavaa herätystä.