jos ymmärrät mitä tarkoitan

Rakastan kertoa tarinoita onnellisuudesta ja elämän kauneudesta - tämä on yksi niistä rakkaimmista, enkä osaisi sanoa näitä lauseita ääneen. Tarina alkaa pelonsekaisista ajatuksista lauantaina kello kuuden aikaan aamulla, kun istuin bussissa matkalla kohti Haminaa osaamatta ajatella mitään järkevästi ja annoin musiikin viedä hetkeksi mukanaan. Ehkä tekee hyvää päästä hetkeksi pois siitä maailman tutuimman kaupungin järjettömyydestä, mä yritin rauhoittaa itseäni pelkistetyillä totuuksilla ja kaikki tuntui epätodellisemmalta kuin uskoisikaan. Epätodellisuus heitti kuitenkin hyvästit matkan päämäärässä, kun raahasin matkalaukkua portaita ylös ja muutamien hetkien päästä seisoin lumisateessa keskellä ihmisjoukkoa, josta en löytänyt yhtiäkään tuttuja kasvoja. Reserviupseerikoulun kurssin 239 kurssijuhla alkoi ruusurynnäköllä - seitsemänsataa upseerioppilaasta juoksemassa kohti avecceja, ne muutamat askeleet taaksepäin ja onnellinen jälleennäkeminen.

Mun osalta suhteellisen hiljainen bussimatka Lappeenrantaan ja ongelmia hotellihuoneiden kanssa, kunnes löysin itseni toisten hotellihuoneesta neljän muun tytön kanssa - mä olen varmaan maailman huonoin tutustumaan ihmisiin, mutta ehkä silloin tapahtui jonkunlainen ihme. Seuraavan kerran istuinkin bussissa kahden aikaan wanhojen tansseista tuttu mekko päälläni ja nojasin Laurin olkapäähän hymyillen sille tyhmälle onnellisuudelle, ihmiset eivät olleet enää niin järjettömän vieraita ja naurahtelin kaikille pienille asioille. Seuraaviin hetkiin kuului hyvää ruokaa kivassa seurassa, siirtymistä bussilla paikasta toiseen ja punaista mattoa pitkin päärakennuksen iltajuhlaan - ihmisjoukon keskellä tartuin käteen, mulle esiteltiin ihmisiä pelkillä sukunimillä ja hymyilin kauniisti.

Mielettömän paljon ihmisiä, puhuin jälleen kerran vähän mistä sattuu ja jatkoin hymyilemistä vielä silloinkin, kun seisoin balleriinat jalassa lumihangessa tupakansavun tarttuessa hiuksiin. Ne kutsuu sitä onnellisuudeksi, kun ei osaa sanoa sanaakaan ja hymy viipyy kasvoilla hetkestä toiseen - enkä mä mitään muuta ollutkaan, onnellinen kaikessa yksinkertaisuudessaan. Iltajuhla maneesissa, ihmisiä istumassa sylikkäin ja taistelin väsymystä vastaan pystymättä keskittymään yhteenkään puheeseen tai musiikkiesitykseen kunnolla. Yllättävä kohtaaminen siinä keskellä käytävää, mulle tarjottiin juomia ja värivalojen loisteessa rakastuin siihen fiilikseen, kun musiikki soi tavallista kovemmalla ja tanssilattialla voi hetkeksi unohtaa kaiken - nauroin ihmisten mukana ja olin vahvasti sitä mieltä, että mun upseerioppilas on vähintäänkin maailman hauskin mies. Hetken päästä maneesissa liiallista nauramista Ville Myllyrinteelle ja seisottiin penkeillä huutaen coverbändin mukana niitä kaikille tuttuja biisejä, enkä mä muista milloin mulla olisi viimeksi ollut yhtä hauskaa.

Jäätymistä pakkasessa, ihmisten etsimistä ja penkkirivistöjen ylitse lähemmäs lavaa, kun ilta huipentui siihen paljon puhuttuun Speksiin - meidän upseerioppilaat oli ihan mahtavia ja on varmaan turhaa mainita, että nauramista ei voinut välttää siinäkään tilanteessa. Seuraavaksi seisoin pakkasessa balleriinat jalassa, pidin kädestä kiinni ihmismeren keskellä ja en osannut sanoa sanaakaan koko ilotulitusten aikana - muistatteko, kun joskus kerroin olleeni järjettömän onnellinen Nightwishin keikalla Olavinlinnassa? No tämä oli vähintäänkin yhtä hienoa ja mä voin vannoa, etten enää koskaan halua nähdä yhtiäkään ilotulituksia; tämän jälkeen mikään ilotulitus ei enää näytä miltään ja olisin voinut itkeä tuolle täydellisyydelle kaiken sen kylmyyden keskellä.

RUK 239 VIIMA from Jenna Luukkonen on Vimeo.

Ensimmäistä kertaa koko illan aikana mietin kuvaamista, joten ikuistin hetken täydellisyyttä muutamien upseerioppilaiden kommenttien kera - ihan vain rakkaita lukijoitani ajatellen tai sitten ei kuitenkaan. Ilotulitusten jälkeinen bussimatka Lappeenrantaan oli sekavaa onnellisuutta, pimeässä pidettyjä tajuttoman hauskoja puheita ja mä en ole koskaan ennen nähnyt tai kokenut samanlaista yhteishenkeä kuin sillä hetkellä, kun bussissa kaikui daa dirlandaa sekä muut yhtä hienot biisit upseerioppilaiden ja aveccien laulamana. Varmaan hienoin fiilis ikinä, ajatukset eivät tuntuneet ollenkaan omilta ja nojasin Lauriin kadottaakseni sen epätodellisuuden tunteen jonnekin kauas - kaikki oli pelkästään totta ja pelottavan onnellista.

Puoli kolmen aikaan Lappeenrannan kadut, annoin Laurin mennä poikien kanssa baariin ja istuin pizzeriassa niiden ihmisten kanssa, joiden sukunimiä mä en tiennyt - hymyilin tyhmästi ja puhuin järkevästi, kun käveltiin takaisin hotellille. Hetkellinen yksinäisyys ja kerkesin miettiä omaa elämääni, kunnes pääsin nukahtamaan onnellisena - jokatapauksessa, tämän päivän jälkeen mikään ei ole ollut niinkuin ennen ja mä haluan elämältä ihan uudenlaisia asioita.

Kiitos RUK 239 Viima
ja etenkin Lauri,

teidän ansiostanne mä vietin juuri yhden mun elämäni parhaimmista viikonlopuista!♥