TÄLLÄ MATKALLA HÄN ON OLLUT MINUN KALLIONI

 

Raskauden viimeisen kolmanneksen aikana olen aina pysähtynyt hetkittäin miettimään tähän asti kulkemaamme raskausmatkaa ja sitä, kuinka kiitollinen olen kaikesta. Sen lisäksi, että olen kiitollinen siitä, että olen saanut kasvattaa sisälläni uutta elämää ruskaan verhoutuneista syyspäivistä näihin kevään ensimmäisiin päiviin asti, olen aivan valtavan kiitollinen siitä, että olen saanut kulkea tätä matkaa yhdessä maailman rakkaimman ihmisen kanssa. Olemme katselleet maailman rakkaimman kanssa tätä maailmaa yhdessä melkein yhdeksän vuoden ajan, mutta tämä ruskaan verhoutuneista päivistä näihin kevään ensimmäisiin päiviin saakka kestänyt matka on ihan epäilemättä ollut yksi ihmeellisimmistä ja hienoimmista asioista, joita olemme saaneet kokea yhdessä.

Tämä on ollut meidän yhteinen matkamme ja tulen ikuisesti muistamaan sen hetken, kun kuulimme ensimmäistä kertaa sisälläni kasvavan pienen ihmeemme sydänäänet ja maailman rakkain silitti minun olkapäätäni kyynelten valuessa vuolaina poskipäilleni. Tulen ikuisesti muistamaan sen hetken, kun näimme ensimmäistä kertaa pienen ihmeemme liikuttavan käsiään ja jalkojaan ultraänikuvassa ja sen hetken, kun hän tunsi ensimmäistä kertaa pienen ihmeemme liikkeet, mutta ihan epäilemättä tulen muistamaan myös kaikki ne pienet hetket, jolloin hänen olkapäänsä oli kaikki, mitä tarvitsin. Olen äärettömän kiitollinen siitä, että hän on ollut minun kallioni kaikissa niissä hetkissä, kun olen pelännyt suunnattomasti ja epäillyt itseäni, mutta myös niissä kaikista onnellisimmissa hetkissä, olen kiitollinen siitä, että hän on kulkenut vierelläni ja ollut aina olemassa minua ja meitä varten.

 

Olen valtavan kiitollinen myös siitä, että saamme kulkea tämän raskausmatkan yhdessä loppuun saakka ja siitä, että tämän raskausmatkan jälkeen saamme kasvattaa pienen ihmeemme yhdessä, olla yhdessä vanhemmat sille pienelle ihmeelle, jonka sydänäänet saimme kuulla ensimmäistä kertaa joulukuun alussa hämärässä huoneessa. Minun kallioni, sitä hän on ollut koko tämän raskausmatkan ja sitä hän tulee aivan epäilemättä olemaan myös sen jälkeen, kun rakas pieni ihmeemme on syntynyt tähän maailmaan mullistaen koko meidän elämämme.

 

TÄMÄ ON OLLUT IHMEELLINEN MATKA

 

Viimeisimmän kuukauden ajan aamuöisin kaupungin vielä uinuessa tummansiniseen verhoutuneen taivaan alla minä olen herännyt ihmettelemään sisälläni kasvavan pienen ihmeen liikkeitä ja hymyillyt itsekseni, kuinka sitä on edelleen vaikea ymmärtää, että minä saan kasvattaa sisälläni kokonaista uutta elämää. Pientä ihmettä, jonka rytmin, ne rauhallisimmat ja vilkkaimmat hetket, olen alkanut tämän viimeisimmän kuukauden aikana oppimaan ja jonka liikkeitä olen aamuöisin ihmetellyt itsekseni loputtoman kiitollisena siitä, että olen saanut kokea kaiken tämän tai paremminkin siitä, että me olemme yhdessä saaneet kokea tämän, tämä ole ollut vain minun matkani.

Raskauden viimeinen kolmannes on alkanut ja se on saanut minut miettimään tähän asti kulkemaamme matkaa, sitä hetkeä, kun me lokakuun ensimmäisellä viikolla istuimme Kanavuorella katselemassa edessämme avautuvaa ruskaan verhoutunutta maisemaa mukanamme aavistus pienestä ihmeestä ja sitä, kuinka en uskaltanut tehdä raskaustestiä, sillä pelkäsin niin suunnattomasti joutuvani taas pettymään. Kun sitten viimein uskalsin, tikkuun piirtyi samantien kaksi vahvaa viivaa aivan kuin elokuvissa ja minä en osannut sanoa yhtään mitään kyynelten valuessa pitkin poskipäitäni siitä aivan valtavasta onnesta. Minusta tuntuu, etten tule koskaan unohtamaan sitä hetkeä, se oli ihmeellinen hetki, sellainen, josta olin kuukausia aiemmin uskaltanut vain varovaisesti haaveilla.

 

Raskauden ensimmäisen kolmanneksen ajan meillä oli kokonaisen elämän kokoinen salaisuus ja tuntui ihanalta elää omassa pienessä kuplassamme, ihmetellä kahdestaan sitä aivan uskomatonta onnea, jonka olimme saaneet osaksemme sinä syksynä. Minun on kuitenkin myönnettävä, että raskauden ensimmäiseen kolmannekseen kuului meidän matkallamme myös pahoinvointia, loputtomalta tuntuvaa väsymystä ja järjetöntä menettämisen pelkoa, mutta se kaikki tavallaan unohtui hetkessä saadessamme lopulta raskausviikolla kolmetoista kuulla ensimmäistä kertaa meidän pienen ihmeemme sydänäänet. Se oli meille molemmille äärettömän tärkeä ja unohtumaton hetki ja tuntuu aivan uskomattomalta, että siitäkin on ehtinyt kulua neljä kokonaista kuukautta ja tämä matka alkaa vähitellen lähestyä loppuaan, tämä ihmeellinen matka, josta osasimme vuosi sitten vasta varovaisesti haaveilla.

 

TÄNÄ VUONNA KEVÄÄN LÄHESTYMINEN TUNTUU ERILAISELTA

 

Kun kuukausi sitten kävelin pienen karvakuonon kanssa niemenkärkeen katselemaan illan viimeisiä valonsäteitä mietin itsekseni, kuinka suunnattomasti minä olen alkanut odottaa kevättä, olen alkanut odottaa enemmän ja eri tavalla kuin olen odottanut vuosiin. Tänä vuonna kevään lähestyminen tuntuu erilaiselta, jollain tavalla paljon merkityksellisemmältä kuin se on tuntunut koskaan aiemmin, sillä jokainen päivä lähemmäs kevättä on samalla päivä lähemmäs sitä hetkeä, kun meidän perheeseemme syntyy pieni ihme. Se tuntuu ihmeelliseltä, ajatella, että lähestyvä kevät tuo mukanaan jotain niin erityistä, jotain, mistä vielä viime keväänä uskalsin vain haaveilla.

 

Katsellessamme silloin kuukausi sitten illan viimeisten valonsäteiden yrittävän murtautua harmaan pilviverhon lävitse alkoi sataa lunta niin, että horisontissa siintävä rantaviiva katosi vähitellen näkyvistä, oli taianomaisen kaunista ja en voinut kuin pysähtyä hengittämään sitä kaikkea keuhkojeni täydeltä, jokaisella hengenvedollani. Ympärillämme helmikuun rauhoittava hiljaisuus kuiskaili korkeiden puiden latvoissa, hiljalleen voimistuva tuuli sai lumihankeen jäätyneet kaislat kumartamaan ja valtavan rakas karvakuono istui minun viereeni katselemaan ympärilleen, kuuntelemaan jostain vähän kauempaa kantautuvia ääniä. Lumihiutaleiden tanssiessa varovaisessa tuulessa mietin itsekseni, kuinka ei menisi enää kauaa ennen kuin talvi alkaisi vähitellen vaihtua kevääseen, ei menisi, vaikka sinä helmikuisena iltapäivänä varovaisessa tuulessa ei tuoksunut häivähdystäkään keväästä.

 

 

Kävelimme vanhan kylän poikki takaisin lapsuudenkotini lämpöön ennen kuin pimeys laskeutui maiseman ylle ja vielä myöhään illalla piiloutuessani peiton alle vanhan huoneeni hiljaisuudessa unohduin miettimään itsekseni, kuinka ihmeelliseltä kaikki tuntui, lähestyvä kevät ja se, kuinka omenapuiden puhjetessa kukkaan olisimme jo lähellä sitä hetkeä, jolloin meidän perheeseemme syntyisi pieni ihme, jota olemme rakkaudella odottaneet koko kauniin ruskan lukemattomiin sävyihin verhoutuneen syksyn ja hetkittäin äärettömän pitkältä tuntuneen talven.